Jotta tästä matkasta menneisyyteen ei jäisi sellainen käsitys, että minä olen jotenkin täydellinen nainen, ajattelin pyhittää tämän päivän postauksen vain ja ainostaan sille, että kerron minkälainen ihminen minä olen. Minkälainen olin ennen tätä yli kymmenen vuoden parisuhdehelvettiä ja minkälainen olen tänä päivänä. Moni asia on muuttunut -minä olen muuttunut-, mutta moni asia on pysynyt ennallaan.

Olen luonteeltani tyypillinen oinas-nainen. Temperamenttinen, äkkipikainen, täynnä tarmoa ja tekemisen iloa. Niin on ollut aina ja niin on edelleen. Toki lisääntyvät elinvuodet ovat tasoittaneet minua paljon siitä, mitä olin nuoruudessani. Osa kiitoksesta kuuluu varmasti lapsille: lapset ovat opettaneet, että hyvin suunniteltu ei olekaan puoliksi tehty, vaan aina voi sattua ja tapahtua jotakin, mikä pistää koko pakan uusiksi. Olen oppinut vuosien varrella paljon, enkä enää revi pelihousujani kovin vähästä tai saa samanlaisia raivareita kuin nuorempana. Erityisesti parisuhde-elämän osalta sietokykyni on kasvanut huippuunsa. Olen oppinut olemaan hermostumatta, huutamatta, näyttämättä suuttumustani, koska siitä aiheutuu vain ja ainostaan isompia ongelmia ja loppukädessä syy on aina kuitenkin minun. Narsisti koulutti minut käyttäytymään hillitysti ulospäin. Ikävä kyllä samaan aikaan kaikki pettymys, suru ja raivo kertyi sisälle ja muuttui ennen pitkää silkaksi vihaksi ja vastenmielisyydeksi.

Minä en ole kiltti. En ole koskaan ollut. Olen vahvatahtoinen ja näiden vuosien jälkeenkin itsevarma. Joku vuosi meni tuossa välissä, etten oikein viihtynyt itseni kanssa. En pitänyt peilikuvastani, olin vähän epävarma. Kiitos siitä miehelleni, joka ei koskaan, kertaakaan, sanonut mitään kaunista tai positiivista liittyen ulkonäkööni. Sen sijaan riidan päätteeksi hän kyllä katsoi oikeudekseen ja asiakseen mennä henkilökohtaisuuksiin ja haukkua minua lihavaksi. Pidin itseäni lihavana. Toisen lapsen jälkeen muutamat ylikilot istui tiukassa. Urheilin kyllä aktiivisesti ja olin hyvässä kunnossa, mutta siltikin painoin nelisen kiloa liikaa (172 cm /69 kg). Lihava en missään tapauksessa ole ollut ikinä, vaikka niin kuvittelinkin.

Kiltti en silti ole. Mieheni ei kaikesta yrittämisestä huolimatta saanut minua lannistettua lopullisesti. Pidin puoleni ja pidän puoleni edelleen. Aloin toki sietämään hänen käytöstään ja käytöstapojen puutetta, mutta pidin silti kiinni omista oikeuksistani. Säännöllisin väliajoin tuli kamalia riitoja, kun yritin asettaa puolisolleni rajoja ja sain niitä vanhan minäni raivkohtauksia. Olen pisteliäs. Osaan olla tarvittaessa todella ilkeä - ja varmasti olen, kun joku pakottaa minut pitämään puoliani. Ikinä - ikinä- en kuitenkaan mennyt riidoissa samanlaisiin henkilökohtaisiin loukkauksiin kuin armas mieheni. En koskaan haukkunut häntä huonoksi isäksi (vaikka syytä olisi ollut). Minä sen sijaan olen aina ollut huono äiti hänen mielestään. Motkotin epäsiisteydestä, siitä, että minulla on kotona kahden sijasta kolme lasta, joiden sotkuja saa siivota. MItään tulosta se ei tuottanut koskaan. Olen edelleen siisti. Mieheni ei kertaakaan osallistunut siivoamiseen. Joskus, riittävän pitkän nalkutuksen jälkeen, hän saattoi imuroida. Jos meillä oli isompi siivouspäivä, hän lähti jonnekin. Ei edes mattojen tamppaamisessa voinut auttaa. Yritin ajatella, että se siivoaa, ketä sotku häiritsee. Olisihan hän voinut kuitenkin edes omat sotkunsa siivota...

Olen ulospäinsuuntautunut. Olen aina ollut, ja olen yhä. Olen puhelias, vähän liiankin äänekäs. Nauravainen, iloinen. Lasken leikkiä, nauran itselleni, kerron kaksimielisiä juttuja ja sarkastisia tarinoita. Mieheni oli, ja on yhä, tuppisuu, jolla ei ole käytöstapoja. Ei tietoakan siitä, miten muiden ihmisten kanssa keskustellaan ja ollaan. Tai ehkä hän tietää, mutta on niin paljon parempi ja korkea-arvoisempi, ettei hänen tarvitse vaivautua käyttäytymään tavallisten ihmisten seurassa. Sosiaalisuuteni, se, että yleensä tulen kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen ja harvalla on minusta pahaa sanottavaa, oli mieheni mielestä huono asia. Hänen sanojaan lainatakseen minä olen tyhjän nauraja ja juoruileva ämmä. Hienohelma kaupunkilainen, joka luulee olevansa parempi kuin muut. Nämä kaikki haukut ja arviot on jälkikätee ajateltuna hyvinkin koomisia. Nainen, joka käyttää paljon aikaa paskan lapioimiseen kumpparit jalassa ei varmaan ole kovin hienohelmainen kaupunkilaistyttö ;). Minä osaan laskea leikkiä itseni kustannuksella. Minun itsetuntoni kestää sen vaivatta. Mies ei siihen ole pystynyt, ei ikinä. Sen sijaan hänen vahvuutensa on laskea leikkiä muiden kustannuksella. Naljailla. Mitä heikompi vastapuoli on häneen nähden, sitä hauskempaa on "laskea leikkiä". Yksi tuttavamies yritti vuosia sitten tappaa itsensä. Oltiin jossain ulkona (mitä tehtiin todella harvoin, kerron joskus miksi...) ja mies kertoi suureen ääneen heidän yhteiselle tutulleen, miten tämä mies on niin tollo, ettei saanut edes itseään hengiltä. Olisin voinut vajota häpeästä maan alle.

Olen kunnianhimoinen ja ahkera. Sen voin sanoa rehellisesti. Minut on kasvatettu lapsesta asti pärjäämään itse ja tekemään töitä. Olen tehnyt töitä yläasteikäisestä saakka. Iltatöitä siivoojana ja muita osa-aikaisia duuneja. Se on kantanut pitkälle - olen edennyt omalla urallani kovaa vauhtia ja saanut tehdä todella monipuolisia ja haasteellisia töitä. Olen saanut kiitosta. Olen kokenut olevani aidosti hyvä siinä, mitä teen työkseni. Ammatillinen itsevarmuuteni on hyvä. Osaan ja tiedän paljon, mutta en kaikkea. Jos en tiedä jotakin, otan asiasta selvää. Autan töissä ilomielin muita ihmisiä ja opetan, jaan osaamistani muillekin. Jos teen virheen, voin myöntää sen. En tee samaa virhettä toista kertaa.

En osaa olla jouten. Olen ajatellut sitä viime aikoina paljon. Se on ehkä joku virhe kasvatuksessa. Koen jonkin asteista syyllisyyttä, jos vain makaan sohvalla ja katson televisiota. Sitä tapahtuu todella harvoin. Touhuan koko ajan jotain. Koti on siisti, lapset siisteissä vaatteissa, elukat hoidettuja ja kammattuja, nurmi lyhyt, lumityöt hyvin tehtynä, ikkunat pestynä. Olen joutunut erikseen opettamaan itseäni näiden vuosien aikana siihen, että lasten kanssa tekeminen on yhtä arvokasta tekemistä kuin mikä tahansa muukin. Pihalla leikitty hippa, sisällä pelattu seurapeli, metsäretki, leikkikentän reunalla nauraminen - se on yhtä tärkeää ja paljon tärkeämpää kuin kiiltävä lasipöytä. Olen oppinut lasten myötä sietämään pientä epäjärjestystä. Silti nautin yhä suuresti siitä, että kotini on siisti ja kaunis. Olen koti-ihminen, viihdyn kotona hyvin. Koti on minulle tärkeä, pyhä paikka, jossa pitää olla kauniita esineitä ja rauhallinen tunnelma. Mieheni luonnollisesti inhosi sisustamisintoani ja ylipäänsä kaikkia "turhia tavaroita", joita piti olla esillä.

Rakastan liikuntaa. Olen urheillut koko ikäni. Ryhmäliikuntatunnit, ratsastus, kuntosali, pitkät juoksulenkit koiran kanssa... Sinne on monet murheet ja kiukut jääneet. Olen aina ollut, myös raskausaikoina, ja olen edelleen, hyvässä kunnossa. Olen fyysisesti vahva, jaksan paljon asioita, joita joku muu nainen ei jaksaisi. Minulla ei ole mitään vaivoja tai rajoitteita, jotka estäisi minua tekemästä jotain. Mies ei harrasta mitään liikuntaa. Ei kiinnosta, eikä ole sitä aikaakaan. Jos minä kävin vaaran päällä illalla juoksemassa kahden tunnin lenkin, voitte varmaan arvata, mitä mieltä mies tästäkin oli. Voi, miten täysin turhaa hommaa. Eikö tosiana ole mitään parempaa tekemistä, kuin laukkoa pitkin metsiä. Jälkikäteen ajatellen, hän oli varmaan kateellinen. Minulla oli ja on yhä, hyvä kunto ja runsas liikkuminen näkyy luonnollisesti myös ulospäin. Vasta tänä kesänä olen alkanut nähdä peilistä itseni sellaisena, kuin todella olen. Olen elämäni kunnossa. Minulla on hyvä kroppa. Olen kaunis. Kurvikas. Seksikäs. En ole ruma, lihava, läski, veltto, pienirintainen, löllö enkä vastenmielinen. Omituista, että kun joku katsoo tarpeelliseksi hokea näitä sanoja riittävän usein riittävän monen vuoden ajan, ne syövyttävät aivot. Peilikuva alkaa muuntua tämän toisen ihmisen totuuden mukaiseksi.

Kaikenkaikkiaan olen mutkaton tyyppi. Sanon, mitä ajattelen silloinkin, kun en ole samaa mieltä kuin kaikki muut. Osaan sanoa sen kuitenkin rakentavasti. Uskallan olla eri mieltä. Uskallan kyseenalaistaa asioita. Muodostan itse omat mielipiteeni, en usko kaikkea mitä joku minulle sanoo. Jos sanon jotain, tarkoitan sitä. Rivien välissä ei ole piilomerkityksiä. En ymmärrä piilomerkityksiä, en marttyyrimaista käytöstä enkä hienovaraisia vihjailuja. Olen suora. Olen rehellinen, mutta en ikinä tarkoituksellisesti ilkeä tai julma toiselle ihmiselle. Ystävänä olen luotettava ja lojaali. Ystävyyssuhteeni kestävät pitkään, vaikka en olekaan mikään innokas kyläilijä. Pidän minulle rakkaiden ihmisten puolia ehdottoman varmasti. Olen tarkka ja täsmällinen. Raha-asiat on minulla taatusti hallussa. En kuitenkaan jaksa nipottaa turhasta.

Puolisona voisin olla varmasti ihan kiva ihminen. Jos löytäisin sellaisen miehen, jonka kanssa voi keskustella asioista. Myös tunteista. Joka arvostaisi minua sellaisena kuin olen. Jonka mielestä touhuissani olisi jotain järkeä. Joka sanosi silloin tällöin jotain kaunista. Jonka kanss voisi riidellä kuin normaalit ihmiset - pyydetään anteeksi, koitetaan korjata asioita ja elämä jatkuu. Narsistin puolisona minusta tuli likimain hullu. Olin kyyninen, vainoharhainen, jatkuvasti varpaillani. Varoin sanomisiani ja olin valmis puolustautumaan - koko ajan kynnet esissä odottamassa seuraavaa iskua. Lakkasin huomioimasta häntä teoin tai sanoin, koska en itse koskaan saanut niitä asioita, mitä kaipasin. Aloin antamaan parhaan kykyni mukaan samalla mitalla takaisin. Hetkittäin pysähdyin katsomaan itseäni kuin ulkopuolelta. Millainen ihminen minusta oli tullut! Kiukkuinen, aggressiivinen, pelokas, kärttyisä ämmä.

Olen matkalla takaisin. Koko tämä kirjoitusprosessi ja monet muut asiat, joita arjessa teen, ovat osa sitä matkaa, jota teen. Palaan takaisin jalanjälkiäni. Välillä eksyn enkä tiedä minne mennä ja sitten taas löydän suunnan. Jossakin siellä odottaa se ihminen, joka olen ollut. Joka haluan olla. On mahdollista, jopa todennäköistä, että minusta ei koskaan tule samaa naista, joka olin ennen tätä parisuhdekaaosta ja vuosien kidutusta. Ehkä minusta voikin tulla vielä vahvempi. Ei enää samanlainen, mutta uudella tavalla ehjä ja kokonainen.