Kaikkien näiden vuosien, ja erityisesti raskaan viimeisen 7 kuukaudenkaan aikana en lakkaa hämmästelemästä, miten pohjattoman ilkeä joku ihminen voi olla. Suorastaan julma. Hän tekee kaikkensa, jotta keksisi asian, jolla voi minua loukata ja tunteitani satuttaa. Olen luvannut, että en vajoa samalle tasolle. Joskus todella tekisi mieli antaa samalla mitalla takaisin.

Hän ei voi enää kiusata minua hevosilla, talolla, elatusmaksuilla eikä yhtiön papereilla. Hänellä ei ole jäljellä kuin yksi ainut asia, jolla hän voi minun mieleni pahoittaa, ja se on aseista tehokkain. Lapset.

Keskiviikkona hän vaihteeksi lähestyi minua tekstiviestillä, jonka sisältö on täysin tuttu:

"Mihin ihmeeseen sinä niitä lapsia tarvit, kun et niistä edes välitä. Et edes halua niiden kanssa olla. Kun on sinun hoitovuoro, niin kuljet vaan ryyppäämässä ja lapset on vaarilla. Ehdotan sossuun, että voivat muuttaa tänne asumaan ja käydä siellä joskus iltaisin kun satut olemaan kotona" Toinen viesti olikin sitten vielä vähän ilkeämpi: "Eihän tyttö halua sinne edes tulla. Siksi ollaan aina myöhässäkin, ei lapsia voi pakottaa".

Viestin viittaus on kahteen asiaan. 1. Minä käyn päivätöissä viereisellä paikkakunnalla, jonka takia isäni hakee pojan koulusta ja on hänen kanssaan iltapäivän ja tyttäreni on päivähoidossa, josta hänet haen töistä tullessani. Se tekee minusta huonon äidin. Minun pitäisi lopettaa työssäkäyminen ollakseni hyvä vanhempi. On ilmeisesti jotenkin huono asia sekin, että lapsellani on hyvä suhde isovanhempaansa ja mahdollisuus viettää aikaa isoisänsä kanssa. Tiedän, että ajatus on ihan sairas, mutta silti se ahdistaa minua. 2. Kävin marraskuussa KERRAN, siis kerran, yhtenä perjantaina eräissä pikkujouluissa joihin sain kutsun. Lapset olivat vaarilla yötä. Olen siis huono ja kelvoton äiti, joka ryyppää kaiket viiikonloput. Hassua on se, mistä mies tuon ylipäänsä tietää, koska minä en ole sitä hänelle kertonut.

Tiedän, että ajatus on ihan järjetön. Tottakai lapset rakastavat minua yhtä paljon kuin minä heitä ja tottakai he haluavat tulla minun luokseni. Miestä ei ole kiinnostanut tehdä lasten kanssa YHTÄÄN MITÄÄN ennen viime vuoden kesäkuuta kun viskasin hänet pihalle. Nyt hänestä on sitten yhtäkkiä kuoriutunut joku superisä ja minä olen ihan paska äiti.

Hän on vaatinut yhteishuoltajuutta ja alustavasti siihen suostuin. Paperit on edelleen tekemättä, koska niihin piti laittaa niin paljon lisäehtoja (tarkkoja kellonaikoja noutamisesta, juhlapyhistä jne.). Äsken laitoin sosiaalityöntekijälle viestin, että minä en suostu yhteishuoltajuuteen, vaan vaadin itselleni yksinhuoltajuuden. MIten ihmeessä voisin pyörittää yhteishuoltajuutta ihmisen kanssa, joka puhuu tuollaisia ja kiusaa minua kuukaudesta toiseen? Hän tekisi elämästäni varmasti hankalaa aina, kun siihen olisi mahdollisuus. Esim. lasten koulunkäynti, passiasiat yms.

Ajatelkaa... Minulla ei ole mitään syytä, ei pienintäkään syytä, pelätä, että menettäisin lapseni. Silti sellainen kamala ajatus velloo rinnassani. Vaikka kuinka järjellä sanon, että olen hyvä äiti. Käyn töissä, en ryyppää, en lyö lapsia ja yritän kasvattaa niitä rajoja ja rakkautta tasapaisesti sisältävillä periaatteilla... minua pelottaa. Ihan hullua. Ja entä jos se onkin totta, että nelivuotias ei halua tulla luokseni? Minä isä lapsilleen puhuu niillä viikoilla kun ovat siellä? Hirveä ajatus. Ne on vielä niin pieniä, että...