Purkaus muistojen merestä heti viikon alkuun.

Tavallisen arkipäivän kulku minun perhe-elämässä oli aina samanlainen. Monta vuotta.

Aamulla lapset tarhaan. Mies auttoi lasten hampaiden pesussa, kun minä laitoin hiukset ja meikit kuntoon.

Jompikumpi vei lapset hoitoon, kello oli 7 aamulla. Minä kävin toisella paikkakunnalla töissä, miehen työmatka oli 1-5 km päivästä riippuen. Istuin päivän leveällä, laiskalla, tarpeettomalla perseelläni konttorissa. Olin työpaikan seinien sisäpuolella kaikki ne vuodet oma iloinen, nauravainen, huumorintajuinen itseni. Tapahtui kotona mitä hyvänsä, en näyttänyt sitä ulospäin. En puhunut kenellekään, en edes parhaille ystävilleni, totuutta siitä, mitä meidän talossa tapahtui. Joskus saatoin vielä autossa itkeä, vilkaista peilin, koota itseni ja vetää töissä tarvittavan rooliasun niskaan. Onnistuin hyvin, koska huijasin myös itseäni. Koko työpäivä saattoi kulua mukavasti, ilman pienintäkään murhetta kotona odottavasta helvetistä.

Näin jälkikäteen olen harmitellut käytöstäni monesti. Miksi en sanonut? Joku olisi ehkä puhunut minulle järkeä jo paljon aikaisemmin. Olisin ehkä havahtunut unestani. Miksi en sanonut? Miksi pidin kulissia pystyssä ja näytin ulospäin iloista naamaa, aina? Toisaalta varmasti se oli häpeää – en halunnut ihmisten tietävän millaista elämämme todellisuudessa oli. Ulospäin kiiltokuvamainen kulissi oli paljon miellyttävämpi ajatus minun perheestäni, kuin raadollinen todellisuus. Enemmän kuitenkin, uskoakseni, on kyse siitä, että minä ihan todella, koko sydämestäni, kuvittelin, että meidän elämä on normaalia. Että samanlaista on kaikkien muidenkin perheiden elämä. Kun lapset ovat pieniä. Elämän ruuhkavuodet. Kiire, stressi, liian vähän aikaa suhteelle, toiselle ihmiselle, kaikelle. Rahaa aina liian vähän. Arkisia ongelmia, jotka paisuvat ja saavat uusia mittasuhteita. En todellakaan ajatellut sen syvällisemmin, että minun elämäni ja tapa, jolla mieheni kohteli omaa perhettään, ei ollut normaali. Mutta todellakin, kaikkeen tottuun. Ja kun kaikkeen tottuun, siitä tulee tavanomaista. Ja tavanomainen on toistuvuudessaan normaalia.

Suoriuduin töissä tasaisen hyvin, vaikka toisinaan huonosti nukutun, valvotun, itketyn yön jälkeen oli vaikeaa keskittyä. Tehtävät olivat kuitenkin vaativia, niitä ei voinut hoitaa toisella kädellä. Joskus joku kysyi, olenkohan tulossa kipeäksi, kun silmät ovat niin kipeän näköiset. Kaikki kummastelut pystyi kuittamaan iloisella hymyllä ja höpinöillä pikkulasten jatkuvista flunssista.

Eräänä tiistaiaamuna marraskuussa 2014 jouduin soittamaan sekä tarhaan että töihin, että emme tule. Valehtelin, koska totuus olisi ollut liian paksua kenellekään uskottavaksi. Meillä oli ollut taas joku tavanomainen riita, minä en enää jaksanut pyytää anteeksi suuttumustani. En todellakaan muista, mistä olimme riidelleet sillä kertaa, ehkä sen takia, että riidan seuraukset olivat mielestäni vakavampia kuin riita itse. Mies oli, kuten monesti riitojen jälkeen, lähtenyt keskellä yötä lätkimään (töihin, ainakin omien sanojensa mukaan). Lapset istua törröttivät toppapuvuissaan autossa odottamassa. Auton avaimet, kuten maalla oli tapana, oli aina auton keskikonsolin lokerossa. Irrotin lämmityspistokkeen, hyppäsin kuskin paikalle ja… Auton avaimia ei ollut missään. Juoksin sisälle hakemaan avainkaapista vara-avaimet. Niitäkään ei ollut missään. Niin uskomatonta kuin se onkin, minun 49-vuotias mieheni oli vienyt minulta auton avaimet, jotta en pääsisi lähtemään töihin.

Soitin tarhaan ja sanoin, että toinen lapsista on kipeä. Saman valheen soitin työpaikalleni. Mies tuli iltapäivällä kotiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joskus, ehkä kuukauden päästä otin asian puheeksi toisen yhtä lapsellisen tempun (oli piilottanut minun rahapussini ja puhelimeni) yhteydessä. Hän kiisti koko asian! Ei hän ole koskaan minulta auton avaimia vienyt, minä olen hullu kun keksin tuollaisia juttuja.

Arki.. Se oli armotonta ainetta. Ei todellakaan tappavan tylsää, vaan todella raskasta. Pääsin töistä neljältä, ajoin suoraan tarhaan hakemaan lapset. Mies ei voinut lapsia hakea, joskus aamuisin voi kyllä viedä. Pitää se joku tehtävien jako olla, hän sanoi. Se oli se perustelu, että ei voi hakea lapsia. Kummastelin sitä, koska hänen työmatkansa oli paljon lyhyempi. Minä ehdin samalla aikataululla tehdä juuri 8 h töitä, hän ehti tehdä 9 h töitä, ja silti minä olin aina lasten kanssa ensi kotona. Jos joskus työmatkan tai vastaavan takia hänen täytyi hakea ja viedä lapset, sain kuulla asiasta monta viikkoa ennen ja jälkeen. Miten huono äiti olenkaan, kun en lapsista pysty huolehtimaan. Miehen puheet olivat aina yhtä ristiriitaisia. Toisaalta olin laiska, ja toisaalta kuitenkin minun olisi pitänyt pysyä lasten kanssa kotona, jolloin olisin kuitenkin ollut vielä entistä laiskempi. Usein hän muistutti minua ”siipeilystäni”. En lakannut hämmästelemästä sitä, koska minähän se meidän kaikki juoksevat laskut maksoin!

Minä hoidin ruokaostokset. Sitä varten käytin liukumia, lähdin töistä aikaisemmin, että kerkesin käydä matkan varrella kaupungissa ruokakaupassa. Yhteistä tiliä meillä ei koskaan ollut. Sen lisäksi että kannoin ruoan kotiin, myös maksoin sen yksin. Jos pyysin miestä käymään ruokakaupassa, hän toi aina kolme asiaa. Maitoa, leipää ja olutta. Hän ei itse syönyt mitään kasviksia tai hedelmiä, joten ei toki ostanut niitä muillekaan. Minun tekemäni tavalliset arkisapuskat eivät hänelle kelvanneet, ihan avoimesti nyrpisteli nenäänsä jos lasten kanssa istuttiin pöydässä syömässä jauhelihakeittoa. Hän teki itse itselleen omat ruokansa, yleensä jotain lihaa suoraan pannulta syötynä. Muille siitä ei liiennyt.

Hain lapset, menin kotiin, tein ruokaa. Syötiin, kello oli yleensä puoli kuusi. Tiskiä, pyykkiä, paikkojen järjestelyä. Jotain pientä touhua lasten kanssa, iltasadut ja –pesut, lapset nukkumaan klo 20. Harvoin mies oli kotona ennen puoli kahdeksaa. Tuli juuri siiheksi, että ehti sanomaan lapsillensa hyvää yötä.

Kun sain lapset nukkumaan minulla oli tapana kesäisin touhuta pihalla jotain kukkapenkkien parissa, silittää pyykkiä (rentouttavaa puuhaa!) ja talvisin nautin suuresti kun sain istua sohvalla ja kilkutella puikoilla erilaisia käsitöitä valmiiksi. Mies ilmestyi työkamppeissaan yltä päältä öljyssä ja paskassa kotiin ja alkoi valmistaa itselleen ruokaa likaisilla sormillaan. Joskus ennen jaksoin huomauttaa asiasta. En enää aikoihin. Hän ei vaihtanut työvaatteita pois päältään. Otti sapuskansa, siirtyi tietokoneen ääreen istumaan ja selaili keltaista pörssiä yms. tarpeellista seuraavat kaksi tuntia. Minä kävin kymmenen uutisten jälkeen nukkumaan. Joskus mies meni edeltä. Koskaan, edes suhteen alkuaikoina, hän ei sanonut sanaakaan. Hän vain otti ja lähti makuuhuoneeseen. Ensimmäisinä vuosina huomautin siitäkin: olisi kohteliasta mainita, että olen lähdössä nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä. Ei siitä mitään hyötyä ollut. Harvoin mentiin samaan aikaan sänkyyn. Viimeiseen kahteen vuoteen en edes halunnut mennä samaan sänkyyn. Monesti jäin odottamaan, että mies menee nukkumaan. Jäin katsomaan sohvalle telkkaria ja ”nukahdin” sohvalle. Välttelin miehen kosketusta ja kaikkea seksiin viittaavaa parhaan kykyni mukaan.

Tokikaan hänellä ei koskaan, koskaan, ollut tapana istua vieressäni, ottaa minua kainaloon, koskettaa ohimennen, suukottaa noin vain. Aina, joka ikinen kerta, kun hän minua kosketti, hän oli vailla ”jotakin”. Kieltäytyminen ei ollut vaihtoehto. Jos kieltäydyin, hän loukkaantui kuin pahainen kakara ja tiuski, että ”Minusta et kerjäläistä saa” ja ”Saa sitä pillua muualtakin”. Monesti tällaisten kieltäytymisten jälkeen mies lähti jonnekin, erityisesti jos oli viikonloppu. Minusta se oli lähinnä helpottavaa. En kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta. Minulle oli ihan yhdentekevää, missä mies luuhasi, mukavaa kun oli poissa pilaamasta minun ja lasten päivää.

Älkää toki kuvitelko, ettei meillä olisi ollut seksiä. Kaikista surkeimpinakin aikoina sitä oli kuitenkin viikottain. Mies valitti, että kaikki meidän ongelmat johtuu siitä, kun minä en anna. Toukokuussa 2014 hän lähetti minulle jopa sähköpostia töihin, jossa viittasi siihen, että siitä asti kun minulla on ollut hevonen, on meidän seksielämä mennyt koko ajan huonommaksi – eikä ihme, kun kyllähän siitä ratsastamisesta pillu tulee kipeäksi. ”Kyllä minäkin rahalla saan” Siis todella… aikuinen ihminen kirjoittaa tällaisia viestejä? Syyttää hevosta oman seksielämän huonoudesta, tai sen puutteesta? Tämä viesti oli vappuna Leville koko perheen kera tehdyn viikonloppureissun jälkeen. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Kun lapset olivat leikkihuoneessa leikkimässä, isänsä istui ovensuussa ja räpläsi kännykkää tai pelasi jotain rahapeliä oven toisella puolella. Selitys oli aina sama vakio: eihän minua siellä tarvita. Niin. Minä ja lapset ei tosiaan tarvittu häntä mihinkään. Ei enää. Minä tosiaan kuitenkin kaikesta huolimatta ANNOIN hänelle viikottain. Miksi? Koska kuvittelin hetken, että miehen kiukuttelu ja huono käytös johtuvat tosiaan siitä, että minä olen kamala pihtari. 2014 syksyllä otin oikein urakan harrastaa seksiä monta kertaa viikossa. Voin kertoa, että sillä ei ollut minkäänlaista, ei pienintäkään, vaikutusta miehen käytökseen.

Monesti kuulee pariskuntien puhuvan siitä, miten he kasvoivat erilleen. Me ei kasvettu erillemme. Minä olin miehelleni hyödyke. Ilmainen kodin- ja lastenhoitaja, yhtiön ilmainen sihteeri ja työntekijä. Ilmainen huora ja huushollin yleiskone. Hyödykearvoni laski koko ajan, mikä aiheutti kahnausta. Lisäksi olin lakannut pönkittämästä häntä. En enää nähnyt taitavaa, kaikkeen kykenevää ahkeraa miestä. Näin vain pohjattoman itsekkään, empatiakyvyttömän paskiaisen, joka kiusasi koko perhettään. Olisin tyytynyt todella vähään.

Tavallaan olen kiitollinen miehelle siitä koulusta, jonka läpi hän minut laittoi. Nyt kun olen tavannut miehen, osaan arvostaa häntä todella paljon. Niitä pienen pieniä arjen tekoja, ja vähän isompiakin. Hän oli arkivapaalla viime viikolla. Hän oli perjantaina imuroinut koko talon, ennen kuin tulin töistä. ”Että ehdittäisiin viettää aikaa keskenämme”. Hän tyhjentää oma-aloitteisesti tiskikoneen ja auttaa pyykkien ripustamisessa pyytämättä. Hän suukottaa ohimennen ja puhuu minulle kauniisti. Hän on kuitenkin hyvinkin maskuliininen ja miehinen, siitäkin huolimatta, että hän puhuu myös tunteistaan. Minä osaan arvostaa ja iloita kaikista näistä asioista, niin jumalattoman paljon. Ilman lasten isää.. en osaisi. Osaan tyytyä niin vähään! Tavalliseen, arkiseen yhteiselämään, jossa juodaan aamukahvit ja vaihdetaan suukko. Jossa riidellään, ja sovitaan, nauretaan ja itketään ja kaikilla on tilaa olla oma itsensä. Tällaista suhdetta osaan nyt todella arvostaa ja vaalia sitä ihan toisella tavalla kuin nuorena, jolloin pidin sitä itsestään selvyytenä. Olen valmis panostamaan tähän suhteeseen, paljon. Olen varma, että tämä kestää lopun elämääni, jos molemmat arvostavat toisiaan aidosti.

Näihin tunnelmiin, mukavaa viikkoa kaikille.