Toki kesä ja syksy eron jälkeen oli varmasti kaikille raskasta aikaa, myös lapsille. Olin äärimmäisen stressaantunut ja väsynyt, poissaoleva. Poltin ketjussa tupakkaa ja tuijotin seinää. Itkin paljon. En kuullut enkä nähnyt normaalilla tavalla. Söin ja nukuin huonosti, laihduin ja riuduin. Kaiken seassa yritin olla äiti lapsilleni. Olla itkemättä lasten nähden. Pyörittää normaalia arkea.

Nyt kun elämä on asettunut uomiinsa - ja ennen kaikkea, kun olen lakannut pelkäämästä (tai ainakin pelko on vähentynyt murto-osaan tuosta ajasta) voin verrata nykyistä tapaani olla lapsilleni äiti siihen tapaan, mitä olin kun elimme parisuhteessa narsistin kanssa. Se oli itseasiassa lapsistakin varmasti hyvin kummallista ja pelottavaa - miten koko kodin ilmapiiri, äidin olemus, äidin mieliala - kaikki - riippui siitä, oliko isä paikalla vai ei. Toisaalta olin monesti hyvin väsynyt ja lyöty. Vihainen, katkera, uupunut. Hermot kireällä, tuli varmasti tiuskittua lapsillekin turhasta. Muistan kyllä pyytäneeni anteeksi, jos saivat syyttöminä osansa. Toisaalta muistan, kun keskenämme ilman isää touhuttiin milloin mitäkin ja meillä oli mukavaa. Kuopuksen syntymäpäivät, joille isänsä ei osallistunut - oli parempaa tekemistä. Monia omituisia muistoja. Pääsääntöisesti kuitenkin olin stressaantunut. Olinko tehnyt taas jotain väärin? Käytin valtavasti aikaa siivoamiseen ja nurkkien nuohoamiseen, yritin hankkia mieheni hyväksyntää olemalla hyvä avovaimo. En todellakaan sitä tajunnut silloin. Minulla oli hyvin vähän aikaa sen kaiken siivoamisen, silittämisen, pyykin, lelujen keräämisen, lumitöiden ja nurmenleikkuun jälkeen. Sellaista aikaa, jonka olisin voinut antaa vain ja ainoastaan lapsilleni - jakamattoman huomion, ilman mitään pakollista tekemistä tai aikatauluja.

Kun tänä päivänä katson kotiani, kohta kolme vuotta eron jälkeen, näen muutoksen. Ei meillä ole edelleenkään likaista ja tavarat on kutakuinkin paikallaan. Silitän edelleen pyykkiä ja teen edelleen lumitöitä. Leikkaan kesäisin nurmikkoa, teen kaikkea mitä osaan ja ehdin. Sen sijaan meillä ei ole enää samanlaista kiiltokuvamaista järjestystä kuin ennen. En kävele lasten ja miehen perässä ja siivoa. Vastuutan muitakin tekemään eikä minua haittaa, jos legot tänään jää lattialle lojumaan. Olen paljon armollisempi sekä itselleni että muille ihmisille. Ja sehän näkyy. En stressaannu sotkusta niin paljon - koska kukaan ei tule moittimaan tekemättömistä töistä. Osaan ottaa rennosti. Saatan lähteä lenkille, vaikka pitäisi imuroida - koska kukaan ei huomauta, että vain harrastelen. Stressikäyrä on matala, ja se näkyy kaikessa mitä teen.

Joka päivä otan aikaa vain lapsille. Seurapelin pelaamista, sohvalla kainalokkain istumista ja pään paijaamista. MItä kuuluu? Miten koulupäivä meni? Onko kaikki hyvin? Aina en saa kovin viisaita vastauksia, mutta haluan osoittaa, että välitän ja kuuntelen. Olen olemassa heitä varten ja jos jonakin päivänä haluavat oikeasti kertoa jostakin, niin äiti kuuntelee. Vältän huutamista ja tiuskimista. Jos syytän turhasta tai tiuskin, pyydän anteeksi. Vilpittömästi. Rakastan lapsiani ja he tietävät sen.

Ilmapiiri kotona on samanlainen aina. Riippumatta siitä, millä kokoonpanolla olemme. Samin kotona- tai töissäolo ei vaikuta meihin mitenkään - kukaan ei ole varpaillaan kun hän astuu ovesta sisään - minä kyllä kävelen vastaan pussaamaan ihanaa miestäni suoraan suulle.

Ja se parisuhteen malli. Olen miettinyt sitä paljon. Millaisen parisuhteen mallin minä ja ex lapsille annoimmekaan? Luojan kiitos, tajusin hankkiutua eroon hullusta.

Vanhassa elämässäni parisuhde lasten silmin tarkoitti yhteistaloutta. Yhteistä asuntoa, jossa kaksi aikuista ihmistä asuu, jonne posti tuo niiden kirjeet. Mitään muuta yhteistä meillä ei ollut. Ei ollut hellyyttä, läheisyyttä, halauksia. Ei kauniita ja arvostavia sanoja. Paljon sohvalla nukuttuja öitä. Paljon isän juomista ja milloin minnekin sammuneen isän ohi kävelyä aamulla. Kaksi erillistä elämää, ei mitään yhteistä tekemistä - ei mitään tarttumapintaa. Valtavan paljon riitaa, huutamista, ovien paiskomista, tavaroiden heittämistä. Kireitä ja stressaantuneita aikuisia. Isä moitti poikaansa milloin mistäkin ja riittävän pitkälle mentäessä asetuin puolustamaan lapsiani. Mies puhui epäkunnioittavasti lasten äidille. Elämä oli raskasta, kaikille.

Veikko täyttää kohta 9 vuotta. Ajatella. Se, ja vähän enemmänkin aikaa on kulunut. Mitä kaikkea olen kokenut ja miten helvetin paljosta olen selvinnyt. Miten paljon elämänlaatuni on muuttunut ja miten paljon osaan arvostaa nykyistä elämäntilannettani.

Nykyinen parisuhde, nykyinen arki. Vastakohtia oikeastaan aika pitkälti kun entiseen vertaa. Kun jompikumpi meistä tulee kotiin ja muut ovat jo kotona, toinen menee aina vastaan. Hei mitä kuuluu, kiva kun tulit - halaus, suukko. Sami halaa ja pitää minua lähellään. Paljon. Kertoo lasten kuullen rakastavansa ja arvostavansa minua. Laatunainen. Unelmien vaimo - parempaa ei voisi saada. Sami ei huuda. Ikinä. Vuoden aikana meillä on ollut ehkä kolme isompaa riitaa. Ei koskan lasten kuullen yhtäkään. En voisi kuvitella tilannetta, jossa Sami huutaisi ja haukkuisi minua edes suutuspäissään. Saatika lasten kuullen. Sami ei tee sellaista. Lapset saavan mallin miehestä joka on kotona. Joka arvostaa ja kohtelee äitiä hyvin, osallistuu, kysyy voiiko auttaa. Kiittää ruoasta. Onpa ihana, kun olet vaihtanut puhtaat petivaatteet. Onpa siistiä, oot ollut taas reipas. Oletko tehnyt lumityöt? Olisin minäkin voinut tehdä, tosi kiva, että olette jo ehtineet nekin tehdä. Sami kiittää minua. Hän arvostaa minua ja tekemisiäni ja se näkyy KAIKESSA. Vastakohtia... ex ei arvostanut eikä rakastanut minua, vaikka ehkä joskus luuli rakastavansa. Ja se arvostuksen puute näkyi KAIKESSA. Oikeastaan hän puhtaasti halveksui minua ja tekemisiäni. Toisaalta sen takia tietenkin, että hän on itse paljon parempi kaikessa kuin kukaan muu. Toisaalta sen takia, että hänen oma persoonallisuutensa ei ole kehittnyt loppuun asti vaan tietyiltä osilta hän on jäänyt lapsen tasolle. Hän on epävarma, huonolla itsetunnolla varustettu ja keskeneräinen. Ja se näkyy hyvin. Kateutena.

Hyvää viikonloppua kaikille. Meillä on kaikkea mukavaa tekemistä tiedossa. Joulukin tulee ihan kohta. Olen virittänyt jo mukavasti ikkunavaloja sisälle. On mukava herätä aamulla, kun ei ole ihan pilkkopimeää. Lumimyrksy on riehunut yön. Lunta on varmaan 20 senttiä tai enemmän. Pysähtykää joskus miettimään omaa elämäänne. Kannattaa kirjoittaa ajatuksia myös ylös. MIkä on hyvin, mikä huonosti. Mikä tekee minut onnelliseksi, mikä onnettomaksi. Jos kyse on isoista asioista, se vaatii rohkeutta. Mutta kun aloittaa ensin niistä asioista luopumisen, jotka tekevät sinut onnettomaksi, tyytyväisyys lisääntyy heti. Sen jälkeen on tilaa enemmän myös niille asioille, joista ilo löytyy.

Jokainen, joka on elänyt narsistin kanssa, tuntee tämän osuvan ja uppoavan.

Vasta luin jostakin ajatelman, joka osui ja upposi ihanasti. Someday, someone will walk into your life and make you realize, why it never worked out with somebody else. Niin se on.

Huvittavaa tavallaan tässä laastari-exän jutussa on se jumalaton rakkaus, jota hän muka minua kohtaan tunsi, ja mistä hänen suuri vihansa ja katkeruutensa kumpusi. Neljä kuukautta eromme jälkeen hänen luonaan asui uusi nainen. Pyhää vihaa ja suurta rakkautta...

Olen miettinyt tuotakin vuoden kestänyttä on-off -suhdetta paljon. Tavallaan, näin jälkikäteen ajatellen - niin itsekästä kuin se onkin, tämä mies oli minulle todellakin laastari. Siinä elämän tilanteessa kaipasin rinnalleni jonkun, joka sanoo, että kelpaan. Että olen hyvä ja rakastettava ihminen. Että en ole hullu. Että selviän. Itsekästä, vaikka tokikaan en sitä silloin itsekään ymmärtänyt. Käytin häntä siltana auttamaan minut yli vaikeimmista ajoista. Alusta asti oli tavallaan selvää, vaikka en sitäkään halunnut itselleni myöntää, että siitä ei tulisi mitään. Miehessähän oli paljon hyvää. Hän puhui paljon rakkaudesta ja muutenkin kauniisti, pääsääntöisesti. Hän halusi tehdä kanssani KAIKKEA. Ihan mitä tahansa, kunhan sai olla kanssani. Hän oli lasten kanssa taitava ja lapset pitivät hänestä paljon. Silti, koko ajan - melkein alusta asti, jokin minua häiritsi. Jokin esti minua ottamasta miestä aidosti osaksi elämääni. En halunnut häntä lasteni syntymäpäiville muiden ihmisten seuraan. En käynyt hänen seurassaan ystävieni luona. Silloin en osannut sanoittaa tunteitani, mutta nyt ymmärrän montakin syytä, miksi siitä ei olisi voinut tulla mitään.

Ensimmäiset ajatukset olivat niitä, jotka koskivat meidän arvomaailmaa. Sitä, mikä on tärkeää. Mies teki muutaman kuukauden töitä vuodessa ja loppuajan eli työttömyyspäivärahalla ja oli käytännössä ihan peeaa. Laiska, suomeksi sanottuna. Vastakohta minulle, joka olen ahkera, arvostan työtä korkealle ja olen hyvin kunnianhimoinen. Miehen asuinolosuhteet... ne suorastaan hävettivät minua. Kuin kesämökki ilman mukavuuksia, vessana kuivakäymälä. Minusta se oli, ja on edelleen, käsittämätöntä, kun eletän kuitenkin 2000-lukua. Sen lisäksi, että asuinolot olivat kuin kesämökki, pihapiiri ja koko talo oli kuin kaatopaikka. Olen siinä mielessäkin tarkka ja esteetikko, että arvostan perussiisteyttä ja kauneutta. En kestä kaaosta, likaa ja sotkua - se aiheuttaa minulle ihan oikeasti stressiä. Mies valitti koko ajan, miten kiire hänellä on. Minun nähdäkseni hän oli vain helvetin laiska ja mukavuudenhaluinen, eikä saanut mitään aikaiseksi. Aloitteli paljon, vähän sai vietyä loppuun. Se oli oikesti ärsyttävää.

Suhteen edetessä, oikeastaan aika nopeasti, tuli ilmi myös se, että tällä miehellä oli kahdet kasvot. Toisaalta se pohjattoman kiltti ja rakastava, herkkä ihminen. Ja toisaalta äärimmäisen omistushaluinen, mustasukkainen ja vaativa ihminen. Hän suuttui ihan ihmeellisistä asioista. Muistan monesti sanoneeni ääneen, että hän on meidän suhteen nainen ja drama queen. Se oli rasittavaa. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun hän kirjoitti facebookiin älyttömiä päivityksiä riitojemme jälkeen, joissa haukkui minut itsekkääksi kusipääksi. Aikuinen ihminen. Puoli vuotta seurustelumme loppuajoista en ollut enää hänen fb-kaverinsa. Se kertoo jo mielestäni aika paljon -en halunnut. Hän tenttasi alvariinsa, missä olen ollut, kuka tuo päivitystäni kommentoinut mies on, miksi olen viisi minuuttia myöhemmin kotona, kuka soitti, kenelle tekstaan. Se oli ihan hullua. Hän olisi halunnut muuttaa yhteen asumaan, mennä naimisiin ja tehdä lapsen. Jälkikäteen ajatellen -ei,se ei ollut rakkautta. Se kaikki oli hänen omistushaluaan.

Sitä aiemmat exät ovatkin sitten nuoruusvuosiltani ennen lapsia. Sen aikaisista suhteista sinänsä on minusta turha puhua sen enempää, koska en ole itse lainkaan sama ihminen kuin olin vaikkapa 20 vuotiaana. Olin oikeasti varmasti hirveä ihminen. Vaativa, helposti ärtyvä, äkkipikainen. My way or no way. Olen kasvanut valtavasti, ja olen siitä iloinen. Lapset ja suhde narsistin kanssa opettavat ihmistä laittamaan asioita johonkin järjestykseen ja sen, ettei kannata hermostua - siitä ei ole mitään hyötyä. Nuoruuden mies- ja poikaystävät olivat oikeasti tosi kilttejä kaikki - ei minua kukaan muu olisi varmasti sietänyt. Olin itsekäs ja hyvin rajoittunut ajatuksiltani. Olin melko kykenemätön katsomaan asioita muiden ihmisten näkövinkkelistä ja mielipiteissäni liian ehdoton.

Tänään on erittäin kaunis marraskuinen pakkaspäivä. Narsisti on antanut minun olla rauhassa jo viikon. Lapset olivat eilen pari tuntia hänen luonaan ja toki hän toi ne 20 minuuttia myöhässä - jostakin se kiusa on keksittävä. Ikävää sinänsä, että kouluiltoina olisi hyvä jäädä aikaa rauhoittumiseen ja iltatoimiin, mutta eihän tällainen vatipää osaa ajatella asiaa kuin itsensä kannalta.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi hän alunperin vaati minulta vuoroviikkoasumista. On päivänselvää, että se ei todellakaan johtunut hänen rakkaudestaan lapsiin tai halusta olla lastensa kanssa. Siihen on muutamia vaihtoehtoja.

1. Hän kuvitteli, ettei tarvitse maksaa elatusmaksuja

2. Hän halusi pitää pystyssä kulissia ulospäin: olen hyvä isä ja rakastan lapsiani

3. Hän kuvitteli, että palaamme yhteen (tämä ajatus on tullut mieleeni vasta hiljattain, kun kuulin sen ystäväni sanoittamana)

4. Hän oli yksinäinen

Olen kallistumassa viimeisen vaihtoehdon puolelle. Narsisti pelkää niin paljon hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä, että hän halusi lapset luokseen asumaan joka toinen viikko vain ja ainoastaan siksi, ettei hänen tarvitse olla yksin. Hullua, mutta todennäköisesti totta. Lisämotivaationa oli varmasti kohdat 1 ja 2. Sehän tuli nopeasti ilmi, että hän ei pysty huolehtimaan edes alkeellisista lasten asioista (peseytyminen, nukkumaanmeno, vaatetus). Lapset olivat pääsääntöisesti television edessä kun mies touhusi omia juttujaan. Yleensäkin, jo meidän yhdessäoloaikoina, muistan sanoneeni sen jopa ääneen monta kertaa, miehellä oli erikoinen tapa olla lastensa kanssa. Lapset saivat olla hänen kanssaan - hänen ehdoillaan. Lasten piti istua kolme tuntia autossa, traktorissa, veneessä tai missä milloinkin, jotta mies sai tehdä niitä asioita, joita hän halusi. Ei puhettakaan, että hän veisi lapsia uimaan, pulkkamäkeen, luistelemaan, johonkin lasten tapahtumaan. Ei varmasti, ei hänellä ole aikaa sellaiseen.

Minä taas olen kasvanut äitinä ihan toisenlaiseksi ihmiseksi päästyäni hänestä eroon. Voisin omistaa seuraavan kirjoituksen sille.

Surullista kuitenkin, kun äsken pysähdyin asiaa miettimään. Elämässäni on tapahtunut ja tapahtuu paljon muitakin asioita. Siitä huolimatta, että erosta tulee kohta kolme vuotta, mies kuitenkin hallitsee edelleen enemmän tai vähemmän elämääni, ajatuksiani ja tunteitani. Olen hirvittävän onnellisessa asemassa siksi, että Sami jaksaa sitä. Jaksaa kuunnella vuodatukseni ja purkaukseni, ääneen lukemani hullun lähettämät tekstiviestit, joissa suolletaan kauheaa tekstiä ja oksennetaan oma paha olo toisen ihmisen päälle. Elämässäni on kuitenkin paljon muutakin. Hyvää ja kaunista.

Itsesasiassa entinen mieheni on varmasti minulle kateellinen. Tosi kateellinen. Hän on luonteeltaan muutenkin ollut aina kateellinen kaikille ihmisille, joilla menee vähääkään paremmin kuin hänellä. Hänellä on tapana vähätellä muiden saavutuksia juurikin tuon kateuden takia. Toisaalta hän nauttii silmittömästi muiden epäonnistumisista ja siitä, että aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin.

Muistanette, kun kerroin ottaneeni ison riskin ja ostin valtavan talon. Otin järjettömän velan vastattavakseni ja aloin yksin asumaan omakotitaloa. Maksoin exälle huomattavan määrän rahaa. Tänä päivänä, koska hän ei ole edelleenkään saanut kaikkia yhtiöiden ja omia osoitteetaan muutettua oikeiksi, minulle tulee yhä satunnaisesti hänelle kuuluvaa postia. Monesti epähuomiossa olen aukonut kirjekuoret ja alkanut lukemaan ennen kuin olen havainnut, että en ole oikea vastaanottaja. Kirjeitä tulee perintäyhtiöistä, ulosottovirastosta, maksukehoituksia ja -muistutuksia. Protestilistaa tutkiessa käy ilmi, että mies on todella sotkenut myös raha-asiansa. Toisaalta en ihmettele sitä yhtään. Hänellä on yhä olemassa hullu haave rikastumisesta, mutta hänellä ei ole vähääkään taloudellista taitoa laskea kannattavuutta tai arvoida ajan ja työn määrää realistisesti. Lopputulos on tämä. Ulkopuoliselle hän ei voi töihin mennä - täysin mahdoton ajatus ottaa käskyjä vastaan muilta tai kulkea kellon mukaan. Kaikki pitää saada tehdä kuten itse haluaa. Huippubisnekset näyttätäv kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Yksi konkurssi näkyy tulleen tässä välissä.

Olen ilkeä, mutta koen, että kaiken sen jälkeen, mitä mies on minulle tehnyt, minulla on siihen oikeus. Olen vahingoniloinen. Ajattelen todella monesti karmaa. Että se on sittenkin olemassa. Että mies todella saa ansionsa mukaan. Jo vuosia sitten minä varoitin häntä erinäisistä yrityskuvioista - en suosittele - ei tule kannattamaan - laskelmat osoittavat, että tuo ei pääty hyvin. Hän ei tietenkään uskonut. Nyt voin todeta, että olin oikeassa. Miehen elämä on yhtä kaaosta ja kaikki menee ulosottoon. Silti ulospäin pitää pitää pystyssä kulissia menestyvästä, pärjäävästä ihmisestä jolla ei ole hätä päivää.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, kateuteen. Mies on kateellinen minulle, ihan taatusti. Minulla on hyvä ja toimiva parisuhde. Olen onnellisesti naimisissa komean ja menestyvän ihmisen kanssa, jonka kanssa harrastan yhdessä urheilua - meillä on aidosti yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Versus: mies ei suostunut koskaan lähtemään kanssani edes kävelylle, enkä kyllä vuosiin enää edes pyytänyt. Hän on keski-ikäinen, lihava ja lyhyt. Lyhyisiin miehiin ei muuten kannata luottaa, niillä on aivot liian lähellä persettä. Sami on hyvin palkatussa työssä ja tienaa hyvin - ilman riskiä, mikä yrittämiseen liittyy. Itseassa varmasti paremmin kuin mies ikinä yrittäjävuosinaan. Minä sanoin itseni irti helmikuussa ja vaihdoin työpaikkaa. Uudessa työpaikassa olin kaksi kuukautta kunnes sain ylennyksen päälliköksi. Ex tietää sen. Hän varmasti laskee mielessään, mikä minun bruttopalkkani on, mikä Samin palkka on, paljonko tienaamme yhdessä. Hän tietää varmasti senkin (lapsethan kertovat), että teen useamman päivän viikossa töitä kotoa käsin. Varmasti vielä kahta raivostuttavampaa. Saan hyvää palkkaa liikahtamatta minnekään. Minä, heikkolahjainen ja huonopalkkainen sihteeri, josta ei ole mihinkään.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi mies aina moitti minun töitäni ja osaamistani. Joskus kun esikoisen jälkeen menin töihin uuteen työpaikkaan ja sain siellä esimieheltäni kiitosta siitä, että olen omalla alallani huippulahjakkuus ja tehokkudessani vailla vertaa, aloin vasta miettiä, että olenko oikeasti keskivertoa parempi siinä mitä teen. Kun aloin saada ylennyksiä ja vaatimampia tehtäviä, mies kotona vain valitti, että teen liikaa töitä. Tänä kesänä kun sain päällikön paikan, Sami oli puolestani valtavan iloinen. Hän oli minusta ylpeä ja sanoi sen suoraan. Hän sanoi suoraan, että olen varmasti tosi lahjakas siinä, mitä teen, kun sain noin nopeasti ylennyksen ja roiman palkankorotuksen. Että työnantaja haluaa pitää minusta kiinni. Sami on kertonut siitä myöskin omille ystävilleen ja sukulaisilleen -ylpeydellä, miten viisas ja menestyvä vaimo hänellä on.

Exä sen sijaan. Ei kai tästä ole aikaa kuin kolmisen viikkoa, kun hän tekstiviestitse uhkaili minua. Viestissä kerrottiin selkeästi, miten hänen olisi syytä ottaa yhteyttä työnantajaani ja kertoa, millaisen hullun petturin ovat työsuhteeseen ottaneet. Olen kertonut entisestä miehestäni ja raskaasta arjestani esimiehelleni jo keväällä. Oli oikeastaan pakko, kun lapset muuttivat kokonaan luokseni asumaan ja lasten hakeminen ja vieminen on kuitenkin aikataulutettua ja vaikutaa töiden järjestelyihin. Jälkikäteen ajatellen, hyvä, että olen kertonut. Ja kerroin tuosta viestistäkin. Että jos tällainen puhelu joskus tulee, niin se on hullun tekosia. Toisaalta myös toivon, että ex sen tekisi. Sen jälkeen hän ylittäisi sellaisen rajan, että menisin asian kanssa poliisilaitokselle.

Elämä on tosiaankin varjoa ja valoa, kuten Teräsniskan Suvi laulaa. Ei pelkkää murhetta exän kiusaamisen ja painostuksen varjossa, mutta oma elämä jää siinä kyllä toisinaan sivurooliin. Pitäisi osata iloita ylennyksistä, ihanasta avioliitosta, hyvästä terveydestä ja harrastuksista. Olen hyvässä kunnossa! Ehkä paremmassa kuin koskaan. Heinäkuussa kävin iltalenkillä, ja kun tossu oli kevyt, juoksin suunnittelematta 20 kilometriä. En varmasti ole juossut sellaista matkaa viiteentoista vuoteen. Ja se tuntui hyvältä. Lapset ovat terveitä ja ihania. Arki rullaa ja elämä soljuu. Kaikki olisi oikeastaan ihan liian täydellistä, ellei ex jatkuvasti sotkisi pakkaa ja kiusaisi.

Olen ottanut itselleni tavoitteen. En vastaa mihinkään asiattomiin viesteihin mitään. Toimin näin ainakin kolme kuukautta. Sen jälkeen menen poliisilaitokselle, jos toiminta jatkuu. Haen Hullulle lähestymiskieltoa.

Harmaan pilven kultareunat ja positivinen ajattelu kuitenkin. Ilman kaikkia niitä vuosia, joita elin tuon mielisairaan ihmisen kanssa, ilman kaikkea sitä lytistämistä, haukkua, kylmyyttä ja pelkoa, en olisi se ihminen joka tänä päivänä olen. Tarkoitan sillä sitä, että osaan arvostaa Samia ja meidän suhdetta hirvittävän paljon. Ihan jumalattomasti, en osaa sitä edes sanoin kuvitella. Osaan arvostaa niin arkisia asioita. Sami syö tekemääni ruokaa ja kiittää siitä! Sami osallistuu kotitöihin. Sami tervehtii tullessaan eikä katoa minnekään kertomatta, mihin on menossa. Sami soittaa ja kysyy, onko kaikki hyvin, jos on huolissaan minusta. Sami halaa, pussaa, paijaa. Hän rakastaa minua. Sellaisella tavalla, joka on normaali. Ex ei koskaan rakastanut minua. Narsisti ei kykene rakastamaan. Hän pelkää yksinäisyyttä ja jätetyksi tulemista kuollakseen, mutta ei rakasta. Hän haluaa hyötyä ihmisistä. Hän hallitsee ihmisiä pelolla.

Samin rakkaus on korjannut minua. Muuttanut minua ehjemäksi. Paremmaksi ihmiseksi ja kohti sitä naista, joka olin ennen - silloin kun luotin ihmisiin. Ennen kuin minun oli pakko hyökätä puolustukseksi koko ajan.

Olen onnellinen. Kaikista parasta on kuitenkin se, ja tämä on tapahtunut vasta parin viikon aikana, että tänä Armon Päivänä 10. marraskuuta vuonna 2017, minä en enää pelkää. Ex ei voi tehdä mitään sellaista, joka oikeasti pilaisi minun elämäni. Hän ei voi viedä minulta lapsiani. Hän ei voi viedä minulta kotiani. Hän ei voi viedä minulta rakkautta eikä Samia. Hän ei voi viedä työtäni. Järjellä ajatellen, minulla ei ole mitään syytä pelätä.

Hyvää viikonloppua kaikille. Arvostakaa arkeanne. Tasaista, tylsää, väritöntä elämäänne. Pitäkää huolta kumppanistanne. Kertokaa rakkaudesta, puhukaa. Arjen pieniä tekojakin suorittakaa. Elämä on lyhyt. Ja liian monia asioita osaa arvostaa ja kaivata vasta siinä vaiheessa, kun niitä ei enää ole.

Maanantaipäivä meni sotkua selvitellessä. Soitin sosiaalitoimistoon. Sain vihdoin ja viimein sosiaalijohtajan kautta meidän kunnan sosiaalityöntekijän kiinni. Sen saman, jonka kanssa asiaa oli väännetty kaksi vuotta. Tivasin tiukasti ilmoituksen tarkkaa sisältöä ja hän luki sen minulle. Mies oli puhaltanut 1,6%, mutta polisiin mielestä hän oli kykenevä huolehtimaan lapsista ja sosiaalipäivystäjä oli tehnyt päätöksen jättää käymättä paikalla polisiin arvioon nojaten. Riitta ja tämän lapset oli viety kotiinsa viereiselle paikkakunnalle poliisin toimesta. Poliisit oli soittanut Riitan 12 vuotias poika.

Kysyin sosiaalityöntekijältä, joko minua nyt uskotaan. Joko nyt on tarpeeksi näyttöä siitä, että mies ei ole kykenevä huolehtimaan pienistä lapsista, että hänen alkoholinkäyttönsä ei ole normaalia ja että lapset eivät voi asua siellä joka toinen viikko. Kyllä, nyt oli kuulemma asiasta näyttöä ja tilanne ihan toinen kun oli se lastensuojeluilmoituskin. Mainitsin samalla pahoinpitelyjutusta – siitä, että kyllä sen alkoholin kanssa on ollut ongelmia koko ajan, minua ei vain ole uskottu. Pyysin sosiaalityöntekijää ilmoittamaan lasten isälle, että lapset eivät tule sinne enää joka toinen viikko, vaan teemme uudet tapaamis- ja huoltosopimukset. Ilmoitin tilanteen kouluun – lapsia ei saa antaa isälleen ennen kuin asiat ovat selvinneet. Meille perustettiin sosiaalitoimen asiakkuus siksi ajaksi, että asiaa selvitellään. Minä kävin sosiaalitoimistossa- ex ei tullut paikalle. Sosiaaliväki kävi meillä ja jututti lapsia. Päädyttiin siihen, että asiakkuudelle ei ole tarvetta, koska lapset asuvat äidillään ja äiti on kykeneväinen huolehtimaan lapsista. Minulle jätettiin myös päätäntävalta siitä, annanko lapsia isälleen niin kauan, kun sopimuksia ei ole.

Ex esitti nyyhkytarinoita sossussa ja itki ikäväänsä. Minua hän syytti lastensa varastamisesta. Sitten sopimusrikkomuksesta. Sitten jostain muusta. Milloin mistäkin. Mutta jotenkin minulla oli pitkästä aikaa sellainen olo, että sano mitä sanot. Miehen konstit olivat oikeastaan pikkuhiljaa loppumassa. Lasten kautta hän ei voinut enää minua kiusata eikä kiristää. Hän oli itse sotkenut asiansa siihen malliin. Hassua sinänsä, sanoin sen ääneen ennen näitä tapahtumia. Ettei minun tarvitse oikeastaan tehdä muuta kuin odottaa. Että mies kyllä itse kusee nilkoilleen ja karma tulee korjaamaan satoaan. Olin oikeassa.

Sopimuksia yritettiin tehdä koko kesä. Ex tapansa mukaan muutteli aikoja, ei tullut paikalle. Hän ei suostunut tekemään uusia huolto- eikä tapaamissopimuksia. Hän ehdotti itse joka toista viikonloppua ja kun kävin sellaisen sopimusluonnoksen tekemässä, hän ei laittanut nimeään siihen. Elatusmaksuista nyt on edes turha puhua – hän ei toimita tulotietojaan eikä laita nimeään mihinkään.

Arvaatte varmaan, että minulla ei ollut vaihtoehtoja. Heinäkuussa hankin asianajajan. Asianajajani lähettämiin kirjeisiin mies ei ole vastannut mitään. Ilmeisesti meidän pitää lähteä käräjöimään asioista. Olen valmistautunut henkisesti siihen, että prosessi on raskas. Ex tulee valehtelemaan kuten aina ennenkin. Minun pitäisi pysyä tyynenä. Olen varautunut kutsumaan todistajia. Kertomaan totuuden kaikesta. Minulla ei järjen mukana pitäisi olla hätäpäivää. Mies on poliisin kanssa tekemisissä, kotona käy poliisit selvittämässä perheriitoja kun lapset ovat siellä, alkoholin käyttö ei ole hallinnassa ja nainen on hullu.

Sosiaalityöntekijät kertoivat minulle miehen ITSE kertoneen Riitasta mm., että alkoholin käyttö on lähtenyt hallinnasta sen jälkeen kun hän tapasi Riitan. Riitta ei ole lapsille sopivaa seuraa. Riitta ei pidä hänen lapsistaan eikä etenkään tyttärestä, Riitta on ilkeä ja lapset pelkäävät häntä. Nyt mies on eronnnut Riitasta ja laittaa elämänsä järjestykseen. Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa. Mies haluaisi vain uuden mahdollisuuden. Tässä ne nyyhkytykset ja raukkaparan tarina.

Kun sosiaalitoimiston täti ja setä kävivät meillä kotona jututtamassa lapsia tapahtuneen jälkeen, tyttäreni käytti samoja sanoja. Riitta on ilkeä. Riitta huutaa ja kiusaa. Riitta ei ole kiva.

Ottaen huomioon tänä marraskuisena päivänä vallitsevan tilanteen, olen erittäin iloinen siitä, että mies kävi sosiaalitoimistossa tuoreeltaan puhumassa näistä asioista ja kertomassa omin sanoin, millainen ihminen Riitta on. Tokikaan suhde ei tuohon päättynyt. Alle kuukauden päästä Riitta oli takaisin kuvioissa. Sitten taas erottiin ja palattiin yhteen. Lokakuun alkupuolella pariskunta Turhapuro meni naimisiin. Mikään järki maailmassa ei puolla sitä, että oikeudenkäynnissä voisi käydä minun tai lasten kannalta mitenkään muuten kuin hyvin. Silti se pelottaa ja ahdistaa minua jo nyt.

Vuosi 2017 on ollut kyllä melkoisten muutosten vuosi, monessakin mielessä. Uuden parisuhteen tiimoilta on tapahtunut valtavasti, olen ensimmäistä kertaa elämässäni Rouva. Aviomies on muuttanut kotiini asumaan ja se on alkanut tuntua myös hänen kodiltaan. Samin poika on meillä viikonloppuja ja lomien aikoihin, asiat nivoutuvat yhteen. Arvostan hirvittävän korkealle sitä tylsää ja tavallista arkea. Ja kuinka paljon osaankaan arvostaa niitä päivänselvyyksiä, joita moni ei osaa edes ajatella! Siitä kaikki kiitos kuuluu kyllä hullulle, joka oli täysin kyvytön ajattelemaan ketään muita kuin itseään.

Aamulla valmiiksi termarissa odottava kahvi. Valmis päivällinen kun tulen töistä kotiin. Ripustetut pyykit. Imuroitu alakerta. Kaupasta tuotu paketti ilmakuivattua kinkkua. Yöpöydän laatikosta löytyvä suklaalevy. Olen hirvittävän iloinen ja onnellinen siitä tavallisesta arjesta ja niistä pienistä onnensirpaleista, joita se on täynnä.

Edelleen elämä on totisesti varjoa ja valoa, ei pelkkää päivänpaistetta. Arvaatte varmaan, että ex pitää siitä huolen. Tammikuussa hän tapasi jälleen uuden naisen. Viime vuoden aikana hän tapaili ainakin kahta eri naista, joiden kanssa oli tietenkin yhteisiä bisnesvirityksiä  ja muita huimia suunnitelmia. Kumpikin juttu kariutui, kuten nyt kuvitella saattaa – ex paljasti varmasti todellisen luontonsa. Joulukuussa hän hankki kissan. Se eli kokonaista kolme viikkoa, ennen kuin oli loukannut itsensä ja mies ampui sen. Lapset kertoivat minulle kissan kohtalosta. Mietin vain, miten sellainen vaikuttaa pienten ihmisten mieliin. Yritin suhtautua tyynesti ja kertoa, että joskus eläimien on parempi olla eläinten taivaassa.

Uutena vuotena mies ilmoitti vievänsä lapset hoitoon – oli hänen viikkonsa. Mikäs siinä, jos haluaa juhlia, eihän se minulle oikeastaan kuulu. Hain uuden vuodenpäivänä lapsia kotiin. Ketään ei näkynyt ulkona, joten menin sisälle. Talo oli täynnä jotain käryä. Kyselin lapsilta, mikä haisee. Joku ruoka oli kuulemma palanut uuniin. Menin peremmälle. Mies makasi sammuneena keittiön lattialla. Hän ei herännyt koko sinä aikana, kun patistin lapsia pukemaan päälle. Jälkikäteen olen harmitellut todella syvästi, etten soittanut välittömästi sosiaalipäivystykseen. Sen sijaan kyllä kuvasin kaiken kännykän videolle. Ihan varmuuden vuoksi. Jotenkin olin niin häkeltynyt tilanteesta, etten osannut toimia muuten. Soitin seuraavana päivänä sosiaalitoimistoon ja kerroin tilanteen. Sieltä luvattiin olla isään yhteydessä ja käydä keskustelua alkoholin käytöstä. Niinpä niin…

Ajatus hieman harhailee, mutta siis tammikuussa. Tammikuussa ex-tapasi naisen. Minulle ventovieras ihminen, mutta heti kun tieto tästä pienessä kylässä levisi, sain lukuisia varoittavia puheluita ja viestejä tästä Riitasta. Kaikkien mielestä ko. ihminen oli mielenterveydeltään sairas. Itse en uskonut, huhupuheita kun kylillä kuulee niin paljon. Tapasin naisen kerran exän ovensuussa hakiessani lapsia. Hän katsoi silmiin ja tervehti. Ihan tavallisen oloinen nainen, minua ehkä jokusen vuoden vanhempi.

Elettiin helmikuun loppua. Tätä ennen olin lahjoittanut Hullulle kaksi vanhaa lasten sänkyä. Kun lapsilla ei kuulemma ollut sänkyjä ja nukkuivat patjoilla lattialla. Vastahan erosta oli liki pari vuotta, mitä sitä nyt suotta sänkyjä lapsille hankkimaan. Viikonlopuksi hakivat meidän pihasta pulkat lainaan. Ei mies mitään pulkkia lapsille ostanut – minähän sain sitä varten rahaa, että hankin harrastusvälineet! Pari viikkoa ennemmin ex oli vaatinut, että lasten pelikonsoli pitää viedä hänen luokseen joka toinen viikko. Ymmärsin väärin ja annoin mukaan pelejä. Ei, kun myös konsoli. Sanoin, etten ala joka viikko irrottamaan piuhoja ja asentamaan uudestaan, että voi ostaa oman konsolinsa jos haluaa. Ei se käynyt, hän soittaa sossuun – minun pitää hankkia, harrastusvälineet – meillä on sopimus. Annoin pleikkarin, sain Samin pojalta toisen tilalle. Hullua, mutta missäpä minä en olisi antanut periksi…

Mies tapaili Riittaa. Lapset asuivat vuoroviikon molempien luona. Sunnuntai, hain lapsia luokseni. Pulkat oli taas haettu lainaan, mutta niitä ei oltu palautettu. Olin valmiiksi pahalla tuulella miehen idioottimaisista viesteistä siitä, että minun pitää ostaa itselleni uudet pulkat. Mies oli silminnähden humalassa. Kieli juuri taipui suussa. Sain silmittömän raivokohtauksen. Käskin lapset autoon ja huusin pihalla mitä nyt sylki suuhun sattui tuomaan. Että eikö pysty olemaan edes joka toinen viikko selvinpäin, että tarviiko lasten edessä toikkaroida umpikännissä. Riitta oli siinä pihalla myös ja kuuli kaiken. Toivotin onnea ja sanoin, että saa pitää hyvänänsä, minä en tuohon koskisi edes metrisellä kepillä. Riemuhan siitä repesi.

Pariskunta Turhapuro oli jatkanut juopottelua yhdessä. Sain illan mittaan kai kaksikymmentä tekstiviestiä, luokattomia törkeyksiä. Riittakin muisti minua viesteillä siitä, miten kurittomia pentuja minulla on ja miten kehtaan työntää ne joka toinen viikko isänsä kiusaksi. Puhelin soi 02.30 yöllä. En vastannut. Se soi uudestaan. Kirjoitin viestin ja ilmoitin, että häirintä saa nyt loppua, olen menossa aamuksi töihin. Vastaus oli yhtä typerä kuin nämä kaksi tolloa. He halusivat kuulemma vain keskustella lasten kasvatuksesta. Toki, keskellä yötä.

Riitan ilmestymisen jälkeen helvetti paheni oikeastaan entisestään. Nainen vihasi minun lapsiani. Kun lapset olivat isällään hiihtolomaviikon (viikko-viikko systeemin mukaisesti) sain tulikivenkatkuisia viestejä siitä, että seuraavan loman ne pennut saa olla jossain muualla. Yritin vastata asiallisesti, että minä en ole halunnut vuoroviikkoasumista, vaan lasten isä, ja minulle sopii kyllä, että lapset asuvat kokonaan minun luonani. Lasten suusta alkoi kuulua omituisia asioita. Runsasta ryyppäämistä, huutamista, riitelyä, tukistamista, tönimistä. Sängystä ei saanut nousta viikonloppuna ennen klo 9, vaikka olisi herännyt. Piti pysyä sängyssä ja olla hiljaa. Tyttäreni oli heitetty ulos ja laitettu ovi lukkoon, koska hän oli unohtanut laittaa pesuhuoneen hanan kunnolla kiinni. Sisältäni alkoi kuoriutua poikasiaan puolustava leijonaemo. Tein lapsilleni selväksi, että kenenkään ei pidä antaa kiusata itseään ja minulle pitää kertoa kaikesta sellaisesta toiminnasta, joka vaikuttaa lapsista sopimattomalta tai omituiselta. Sanoin asioista myös lasten isälle, mutta hän puolusti Riittaansa ja moitti minua, kun lapset eivät riittävästi kuulemma totelleet. Soitin sosiaalitoimistoon ja kerroin huoleni. Sieltä vastattiin, että isä on kertonut minun käyttävän vähintään yhtä paljon alkoholia kuin hän. Sana sanaa vastaan. Kirjoitin sosiaalitoimistoon sähköpostia ja ihmettelin, pitääkö jotain kamalaa tapahtua, ennen kuin asialle tehdään jotain – miksi minun pitää suostua tähän järjettömyyteen vuodesta toiseen.

Maaliskuussa mies hakkasi baarissa kaksi miestä sairaalakuntoon ilman mitään järjellistä syytä. Asiaa on puitu käräjillä kesäkuussa, lopputulosta en vielä tiedä. Ainakin toistaiseksi aseet lähtivät valtiolle, ellei sitten ole saanut niitä takaisin. Olin lähinnä iloinen siitä, että hän töppäili urakalla – kaikki näkivät, millaisen urpon kanssa oli elämääni elänyt ja miten holtitonta miehen käytös oli, kun minä en ollut enää esiliinana kaitsemassa ja paikkailemassa kaikkia mokia.

Huhtikuuhun päästyä se sitten tapahtui. Ja sillä tiellä ollaan vieläkin.

Viime syksynä, jonnekin kai tammikuun tietämille asti, alkoi ajanjakso, jona lasten isä käyttäytyi normaalisti. Hän oli oikeasti lähes normaali. Ehkä se johtui kihlautumisestani Samin kanssa. En tiedä. Muistan ajatelleeni, että ehkä olen ollut väärässä. Ehkä hän ei olekaan narsisti. Ehkä hän on vain katkera ja vihainen ihminen, joka ei ole toipunut erosta ja haluaa syyttää minua kaikesta omasta pahasta olostaan. Voin vakuuttaa, että tuo ajatus oli väärä ja sittemmin on tullut jälleen todettua ex-miehen mielisairaus moneen kertaan.

Vuosi on ollut tapahtumarikas. Sami muutti luokseni asumaan. Uusioperheen elämä haki uomiaan ja arki asettui lopulta taloksi positiivisella tavalla. Kesällä menimme naimisiin. Olen edelleen yhtä hulluna häneen kuin ennenkin ja hän on edelleen yhtä rakastettava ja kaikinpuolin ihana kuin aiemminkin. Sami kohtelee minua hyvin. Paremmin kuin kukaan ikinä. Ei mene yhtään päivää, ettei hän kertoisi rakastavansa minua, koskettaisi, suukottaisi, pitäisi hyvänä. Hän osallistuu aktiivisesti kotitöihin ja minun lasteni hoitamiseen. Hän vie poikaani harrastuksiin. Hän käy kaupassa ja hoitaa osuutensa, ripustaa pyykkiä, imuroi, tekee lumitöitä, korjaa autoani ja kantaa polttopuita. Omat ongelmamme meillä on, mutta ne eivät oikeastaan tähän kuulu.

Samin tapa kohdella minua ja hänen seurassaan vietetty vuosi ovat muuttaneet minua. Oikeastaan haluaisin ajatella, että olen muuttumassa takaisin kohti sitä ihmistä, joka olin ennen kuin tapasin Hullun. Ennen kuin Hullun seurassa vietetyt vuodet ja kärsityt hetket tekivät minusta sen ihmisen, joka eron hetkellä olin. Ensimmäiset kuukaudet Samin kanssa meille tuli helposti riitaa. Syy oli minun. Syy oli se, että otin erittäin helposti itseeni kohdistuvana arvosteluna ja haukkumisena kaikki sellaisetkin asiat, jotka hän tarkoitti täysin vilpittömiksi kysymyksiksi. Puolustauduin ja hyökkäsin. Muistan hyvin sen tammikuisen lauantain, kun istuimme kipakoissa löylyissä saunassa. Sami otti asian puheeksi. Hän sanoi minulle, että on seurannut käytöstäni. Että hän haluaa sanoa minulle, että hän ei ole minun entinen mieheni eikä hän arvostele eikä hauku minua tai minun tekemisiäni. Että hän ei tarkoita mitään pahaa eikä halua riidellä. Että häntä ei haittaa yhtään, vaikka kävisin joka ilta lenkillä tai salilla tai jumpalla tai makaisin jouten sohvalla kolme iltaa peräkkäin. Että hän toivoisi, että olisin enemmän jouten, että osaisin ottaa rennosti, että tekisin enemmän asiota joita haluan ja vähemmän asioita joita koen "pakoksi" tehdä.

Se oli hyvä keskustelu. Mietin sitä pitkään ja sen jälkeen kaikki muuttui. Turhat riidat ja kahnaukset jäivät pois. Hänen sanojaan lainaten: olet muuttunut valtavasti. Olet niin paljon kiltimpi kuin ennen, et tiuski etkä huuda. Ja olet jotenkin herkempi, kuoresi on vähemmän paksu.

Voinen rehellisesti sanoa, että Samin tavattoman suuri arvostus minua kohtaan ja täysin olematon arvostelu tai moite on vaikuttanut minuun valtavan paljon. Hän ei ole ikinä haukkunut minua. Moittinut laiskaksi tai valittanut mistään turhasta. Päinvastoin. Hän muistaa kiittää minua siitä, miten paljon teen kaikenlaisia asioita ja pikemminkin kehottaa jättämään asioita tekemättä, lepäämään. "Älä nyt ala tyhjentämään sitä tiskikonetta. Ehtii sen huomennakin, mulla on vapaata". "Tarvitko apua niiden pyykkien kanssa?". "Anna olla, ei tänään tarvi imuroida. Ehtii sitä myöhemminkin. Tule tänne, istutaan sohvalla".

Loputtomalla lempeydellä ja kiltteydellä on todella ihmeitä tekevä voima. Minua vähän itkettää, kun ajattelen, että Sami on todellakin onnistunut rakastamaan minua ehjemmäksi.

Yritän aktivoitua blogin suhteen. Olisi paljon kerrottavaa siitäkin, mitä Hullu on ehtinyt vuoden aikana tekemään. Mitä kaikkia asioita minä olen tehnyt, joita en koskaan aikonut tehdä. Miten lasten elämä on muuttunut paljon.

Rikkinäisestä voi tulla ehjä. Ei entisensä, mutta uudella tavalla kokonainen.

Lumisia terveisiä ja hyvää viikonloppua kaikille. Elämä voittaa.

Tavallisen arkipäivän kulku minun perhe-elämässä oli aina samanlainen. Monta vuotta.

Aamulla lapset tarhaan. Mies auttoi lasten hampaiden pesussa, kun minä laitoin hiukset ja meikit kuntoon.

Jompikumpi vei lapset hoitoon, kello oli 7 aamulla. Minä kävin toisella paikkakunnalla töissä, miehen työmatka oli 1-5 km päivästä riippuen. Istuin päivän leveällä, laiskalla, tarpeettomalla perseelläni konttorissa. Olin työpaikan seinien sisäpuolella kaikki ne vuodet oma iloinen, nauravainen, huumorintajuinen itseni. Tapahtui kotona mitä hyvänsä, en näyttänyt sitä ulospäin. En puhunut kenellekään, en edes parhaille ystävilleni, totuutta siitä, mitä meidän talossa tapahtui. Joskus saatoin vielä autossa itkeä, vilkaista peilin, koota itseni ja vetää töissä tarvittavan rooliasun niskaan. Onnistuin hyvin, koska huijasin myös itseäni. Koko työpäivä saattoi kulua mukavasti, ilman pienintäkään murhetta kotona odottavasta helvetistä.

Näin jälkikäteen olen harmitellut käytöstäni monesti. Miksi en sanonut? Joku olisi ehkä puhunut minulle järkeä jo paljon aikaisemmin. Olisin ehkä havahtunut unestani. Miksi en sanonut? Miksi pidin kulissia pystyssä ja näytin ulospäin iloista naamaa, aina? Toisaalta varmasti se oli häpeää – en halunnut ihmisten tietävän millaista elämämme todellisuudessa oli. Ulospäin kiiltokuvamainen kulissi oli paljon miellyttävämpi ajatus minun perheestäni, kuin raadollinen todellisuus. Enemmän kuitenkin, uskoakseni, on kyse siitä, että minä ihan todella, koko sydämestäni, kuvittelin, että meidän elämä on normaalia. Että samanlaista on kaikkien muidenkin perheiden elämä. Kun lapset ovat pieniä. Elämän ruuhkavuodet. Kiire, stressi, liian vähän aikaa suhteelle, toiselle ihmiselle, kaikelle. Rahaa aina liian vähän. Arkisia ongelmia, jotka paisuvat ja saavat uusia mittasuhteita. En todellakaan ajatellut sen syvällisemmin, että minun elämäni ja tapa, jolla mieheni kohteli omaa perhettään, ei ollut normaali. Mutta todellakin, kaikkeen tottuun. Ja kun kaikkeen tottuun, siitä tulee tavanomaista. Ja tavanomainen on toistuvuudessaan normaalia.

Suoriuduin töissä tasaisen hyvin, vaikka toisinaan huonosti nukutun, valvotun, itketyn yön jälkeen oli vaikeaa keskittyä. Tehtävät olivat kuitenkin vaativia, niitä ei voinut hoitaa toisella kädellä. Joskus joku kysyi, olenkohan tulossa kipeäksi, kun silmät ovat niin kipeän näköiset. Kaikki kummastelut pystyi kuittamaan iloisella hymyllä ja höpinöillä pikkulasten jatkuvista flunssista.

Eräänä tiistaiaamuna marraskuussa 2014 jouduin soittamaan sekä tarhaan että töihin, että emme tule. Valehtelin, koska totuus olisi ollut liian paksua kenellekään uskottavaksi. Meillä oli ollut taas joku tavanomainen riita, minä en enää jaksanut pyytää anteeksi suuttumustani. En todellakaan muista, mistä olimme riidelleet sillä kertaa, ehkä sen takia, että riidan seuraukset olivat mielestäni vakavampia kuin riita itse. Mies oli, kuten monesti riitojen jälkeen, lähtenyt keskellä yötä lätkimään (töihin, ainakin omien sanojensa mukaan). Lapset istua törröttivät toppapuvuissaan autossa odottamassa. Auton avaimet, kuten maalla oli tapana, oli aina auton keskikonsolin lokerossa. Irrotin lämmityspistokkeen, hyppäsin kuskin paikalle ja… Auton avaimia ei ollut missään. Juoksin sisälle hakemaan avainkaapista vara-avaimet. Niitäkään ei ollut missään. Niin uskomatonta kuin se onkin, minun 49-vuotias mieheni oli vienyt minulta auton avaimet, jotta en pääsisi lähtemään töihin.

Soitin tarhaan ja sanoin, että toinen lapsista on kipeä. Saman valheen soitin työpaikalleni. Mies tuli iltapäivällä kotiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joskus, ehkä kuukauden päästä otin asian puheeksi toisen yhtä lapsellisen tempun (oli piilottanut minun rahapussini ja puhelimeni) yhteydessä. Hän kiisti koko asian! Ei hän ole koskaan minulta auton avaimia vienyt, minä olen hullu kun keksin tuollaisia juttuja.

Arki.. Se oli armotonta ainetta. Ei todellakaan tappavan tylsää, vaan todella raskasta. Pääsin töistä neljältä, ajoin suoraan tarhaan hakemaan lapset. Mies ei voinut lapsia hakea, joskus aamuisin voi kyllä viedä. Pitää se joku tehtävien jako olla, hän sanoi. Se oli se perustelu, että ei voi hakea lapsia. Kummastelin sitä, koska hänen työmatkansa oli paljon lyhyempi. Minä ehdin samalla aikataululla tehdä juuri 8 h töitä, hän ehti tehdä 9 h töitä, ja silti minä olin aina lasten kanssa ensi kotona. Jos joskus työmatkan tai vastaavan takia hänen täytyi hakea ja viedä lapset, sain kuulla asiasta monta viikkoa ennen ja jälkeen. Miten huono äiti olenkaan, kun en lapsista pysty huolehtimaan. Miehen puheet olivat aina yhtä ristiriitaisia. Toisaalta olin laiska, ja toisaalta kuitenkin minun olisi pitänyt pysyä lasten kanssa kotona, jolloin olisin kuitenkin ollut vielä entistä laiskempi. Usein hän muistutti minua ”siipeilystäni”. En lakannut hämmästelemästä sitä, koska minähän se meidän kaikki juoksevat laskut maksoin!

Minä hoidin ruokaostokset. Sitä varten käytin liukumia, lähdin töistä aikaisemmin, että kerkesin käydä matkan varrella kaupungissa ruokakaupassa. Yhteistä tiliä meillä ei koskaan ollut. Sen lisäksi että kannoin ruoan kotiin, myös maksoin sen yksin. Jos pyysin miestä käymään ruokakaupassa, hän toi aina kolme asiaa. Maitoa, leipää ja olutta. Hän ei itse syönyt mitään kasviksia tai hedelmiä, joten ei toki ostanut niitä muillekaan. Minun tekemäni tavalliset arkisapuskat eivät hänelle kelvanneet, ihan avoimesti nyrpisteli nenäänsä jos lasten kanssa istuttiin pöydässä syömässä jauhelihakeittoa. Hän teki itse itselleen omat ruokansa, yleensä jotain lihaa suoraan pannulta syötynä. Muille siitä ei liiennyt.

Hain lapset, menin kotiin, tein ruokaa. Syötiin, kello oli yleensä puoli kuusi. Tiskiä, pyykkiä, paikkojen järjestelyä. Jotain pientä touhua lasten kanssa, iltasadut ja –pesut, lapset nukkumaan klo 20. Harvoin mies oli kotona ennen puoli kahdeksaa. Tuli juuri siiheksi, että ehti sanomaan lapsillensa hyvää yötä.

Kun sain lapset nukkumaan minulla oli tapana kesäisin touhuta pihalla jotain kukkapenkkien parissa, silittää pyykkiä (rentouttavaa puuhaa!) ja talvisin nautin suuresti kun sain istua sohvalla ja kilkutella puikoilla erilaisia käsitöitä valmiiksi. Mies ilmestyi työkamppeissaan yltä päältä öljyssä ja paskassa kotiin ja alkoi valmistaa itselleen ruokaa likaisilla sormillaan. Joskus ennen jaksoin huomauttaa asiasta. En enää aikoihin. Hän ei vaihtanut työvaatteita pois päältään. Otti sapuskansa, siirtyi tietokoneen ääreen istumaan ja selaili keltaista pörssiä yms. tarpeellista seuraavat kaksi tuntia. Minä kävin kymmenen uutisten jälkeen nukkumaan. Joskus mies meni edeltä. Koskaan, edes suhteen alkuaikoina, hän ei sanonut sanaakaan. Hän vain otti ja lähti makuuhuoneeseen. Ensimmäisinä vuosina huomautin siitäkin: olisi kohteliasta mainita, että olen lähdössä nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä. Ei siitä mitään hyötyä ollut. Harvoin mentiin samaan aikaan sänkyyn. Viimeiseen kahteen vuoteen en edes halunnut mennä samaan sänkyyn. Monesti jäin odottamaan, että mies menee nukkumaan. Jäin katsomaan sohvalle telkkaria ja ”nukahdin” sohvalle. Välttelin miehen kosketusta ja kaikkea seksiin viittaavaa parhaan kykyni mukaan.

Tokikaan hänellä ei koskaan, koskaan, ollut tapana istua vieressäni, ottaa minua kainaloon, koskettaa ohimennen, suukottaa noin vain. Aina, joka ikinen kerta, kun hän minua kosketti, hän oli vailla ”jotakin”. Kieltäytyminen ei ollut vaihtoehto. Jos kieltäydyin, hän loukkaantui kuin pahainen kakara ja tiuski, että ”Minusta et kerjäläistä saa” ja ”Saa sitä pillua muualtakin”. Monesti tällaisten kieltäytymisten jälkeen mies lähti jonnekin, erityisesti jos oli viikonloppu. Minusta se oli lähinnä helpottavaa. En kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta. Minulle oli ihan yhdentekevää, missä mies luuhasi, mukavaa kun oli poissa pilaamasta minun ja lasten päivää.

Älkää toki kuvitelko, ettei meillä olisi ollut seksiä. Kaikista surkeimpinakin aikoina sitä oli kuitenkin viikottain. Mies valitti, että kaikki meidän ongelmat johtuu siitä, kun minä en anna. Toukokuussa 2014 hän lähetti minulle jopa sähköpostia töihin, jossa viittasi siihen, että siitä asti kun minulla on ollut hevonen, on meidän seksielämä mennyt koko ajan huonommaksi – eikä ihme, kun kyllähän siitä ratsastamisesta pillu tulee kipeäksi. ”Kyllä minäkin rahalla saan” Siis todella… aikuinen ihminen kirjoittaa tällaisia viestejä? Syyttää hevosta oman seksielämän huonoudesta, tai sen puutteesta? Tämä viesti oli vappuna Leville koko perheen kera tehdyn viikonloppureissun jälkeen. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Kun lapset olivat leikkihuoneessa leikkimässä, isänsä istui ovensuussa ja räpläsi kännykkää tai pelasi jotain rahapeliä oven toisella puolella. Selitys oli aina sama vakio: eihän minua siellä tarvita. Niin. Minä ja lapset ei tosiaan tarvittu häntä mihinkään. Ei enää. Minä tosiaan kuitenkin kaikesta huolimatta ANNOIN hänelle viikottain. Miksi? Koska kuvittelin hetken, että miehen kiukuttelu ja huono käytös johtuvat tosiaan siitä, että minä olen kamala pihtari. 2014 syksyllä otin oikein urakan harrastaa seksiä monta kertaa viikossa. Voin kertoa, että sillä ei ollut minkäänlaista, ei pienintäkään, vaikutusta miehen käytökseen.

Monesti kuulee pariskuntien puhuvan siitä, miten he kasvoivat erilleen. Me ei kasvettu erillemme. Minä olin miehelleni hyödyke. Ilmainen kodin- ja lastenhoitaja, yhtiön ilmainen sihteeri ja työntekijä. Ilmainen huora ja huushollin yleiskone. Hyödykearvoni laski koko ajan, mikä aiheutti kahnausta. Lisäksi olin lakannut pönkittämästä häntä. En enää nähnyt taitavaa, kaikkeen kykenevää ahkeraa miestä. Näin vain pohjattoman itsekkään, empatiakyvyttömän paskiaisen, joka kiusasi koko perhettään. Olisin tyytynyt todella vähään.

Tavallaan olen kiitollinen miehelle siitä koulusta, jonka läpi hän minut laittoi. Nyt kun olen tavannut miehen, osaan arvostaa häntä todella paljon. Niitä pienen pieniä arjen tekoja, ja vähän isompiakin. Hän oli arkivapaalla viime viikolla. Hän oli perjantaina imuroinut koko talon, ennen kuin tulin töistä. ”Että ehdittäisiin viettää aikaa keskenämme”. Hän tyhjentää oma-aloitteisesti tiskikoneen ja auttaa pyykkien ripustamisessa pyytämättä. Hän suukottaa ohimennen ja puhuu minulle kauniisti. Hän on kuitenkin hyvinkin maskuliininen ja miehinen, siitäkin huolimatta, että hän puhuu myös tunteistaan. Minä osaan arvostaa ja iloita kaikista näistä asioista, niin jumalattoman paljon. Ilman lasten isää.. en osaisi. Osaan tyytyä niin vähään! Tavalliseen, arkiseen yhteiselämään, jossa juodaan aamukahvit ja vaihdetaan suukko. Jossa riidellään, ja sovitaan, nauretaan ja itketään ja kaikilla on tilaa olla oma itsensä. Tällaista suhdetta osaan nyt todella arvostaa ja vaalia sitä ihan toisella tavalla kuin nuorena, jolloin pidin sitä itsestään selvyytenä. Olen valmis panostamaan tähän suhteeseen, paljon. Olen varma, että tämä kestää lopun elämääni, jos molemmat arvostavat toisiaan aidosti.

Näihin tunnelmiin, mukavaa viikkoa kaikille.

Pitkiä keskusteluja Samin kainalossa aamuyöhön. Pitkiä hetkiä paljaat ihot toistensa peittona. Pitkiä puheluita. Kauniita tekstiviestejä. Hän on niin jumalattoman komea. Vähän ujo, vähän varovainen, mutta ehdottomasti rakastunut minuun. En epäile hetkeäkään, etteikö hän rakasta minua yhtä paljon kuin minä häntä.

Sami kosi minua viikonloppuna. Perinteisesti. Polviltaan. Sormus mustassa samettirasiassa. Valtavasti kimaltavia timantteja. Vastasin myöntävästi. Koska olen tullut hulluksi. MInä, joka aina ajattelen järkevästi, tulevaisuutta. Rationalismin perikuva. Kihloissa käytännössä tuntemattoman miehen kanssa. Hulluksi tullut, ne ajattelee. Antaa ajatella. Tämä on minun elämäni. Yksi ja ainut laatuaan. Olen ajatellut elää sen. Välittämättä muista. Kuunnella sydäntäni, kun se yleensä on ollut oikeassa silloinkin, kun en ole suostunut sitä kuuntelemaan. Vaisto sanoo, että tästä voisi tulla jotakin. Se loppuelämän suhde. Se ihminen, johon nojaan vanhainkodissa, jota käyn katsomassa muistisairaiden osastolla. Sitä minä toivon. Ja siihen uskon. Olen valmis panostamaan tähän suhteeseen. En aio tehdä samoja virheitä kuin aikaisemmin. En varmasti tee. Teen töitä sen eteen, että se kipinä ja aito ilahtuminen toisen olemassaolosta säilyy loputtomasti.

Olen hirvittävän onnellinen. Ehkä onnellisempi kuin ikinä, poislukien lasten syntymät. Tuttavani, ystäväni ja sukulaiseni ovat järkyttyneitä. Kukaan ei ole koskaan kuullutkaan mistään Samista. Kihloissa? Aiotteko oikeasti mennä naimisiin? Koska? Herranjumala. No, onnea nyt sitten tosi paljon.

Yllättäen löysin tämän, mielestäni onnellisen, asian tiimoilta yhden ystävän, joka ei olekaan sitä mitä on esittänyt. Hän oli silminnähden kateellinen asiasta. Tuntui inhottavalta. Sain lopulta kakistettua, että et muistanut onnitella... Hän tokaisi, että No onnea vaan, jos nyt olet tällaisen ratkaisun päättänyt tehdä.

Mies, jonka tapailun lopetin kesällä ei oikein ilahtunut kuultuaan somesta uudesta parisuhteesta. Hän tuli hulluksi. Itseasiassa olen käyttänyt paljon aikaa miettien sitä, että vaistoni varoitti jo viime syksynä moneen kertaan, että tämä ei ole sitä miltä näyttää. Olenhan kertonut teille niistä hulluista kilareista, ihan kuin joku maski olisi hetkeksi siirtynyt sivuun ja irvokas todellisuus näkynyt. Järjettömästä mustasukkaisuudesta ja omistushalusta, salaliittoteorioista. Ne oli niin hulluja ja niin ... tavallaan pelottavia, että perimmäinen syy meidän suhteen kaatumiselle oli ehdottomasti tuo omistushalu ja mustasukkaisuus. Seksihän oli loistavaa, mutta nyt kun mietin sitäkin, niin itseasiassa mies oli melko itsekeskeinen. Ei hän ollut oikeasti kovin kummoinen sängyssä muuten kuin kestävyytensä puolesta. Ei juurikaan minun tarpeitani huomioinut, se jäi minun huolekseni.

Tämä mies tuli hulluksi. Tämä kilttinä ja kohteliaana ja ystävällisenä pitämäni mies lähetti kihlajaispäivänä minulle lukuisia tekstiviestejä. Lihava kusipää. Petturihuora. Oksetat minua. En jaksanut vastata. Kun Samin puhelin alkoi soimaan yhteisten tuttujen tiimoilta ja tuli ilmi, mikä mustamaalauskampanja on meneillään, soitin miehelle. Sanoin ihan suoraan, että niin uskomaton kuin se totuus onkin, niin se on totta. En ole häntä pettänyt. Olen vasta Samin tavannut, ja on ihan järjetöntä että olemme kihloissa, mutta elämä on elettävä. Arvaatte varmaan, että hän ei uskonut sanaakaan.

Varoitin Samia. Tästä ei tulisi helppoa. Minulla on tämä hiljattainen hullun mustasukkainen ex ja lisäksi vielä lasten isä, joka ei ole terveimmästä päästä hänkään. Lasten isän suhtautuminen tähän suhteeseen on ollut lievästi sanottuna ailahtelevaista. Kerron siitä seuraavalla kerralla.

Olen hyvin onnellinen.

Soisin sen jatkuvan.

Odotan palavasti seuraavaa tapaamista. Vuorotyöläisenä hänen arkensa on kovin erilaista kuin minun, joka elän 8-16 elämää. Aikataulujen yhteensovittaminen, etenkin kun mukana on vielä lapset, on hieman vaikeaa. Yhteistä aikaa on löytynyt. On tapailtu paljon. Yhteisiä öitä. Lämpimässä ja isossa kainalossa, liian kuumassa, nukkuen. Pitkiä keskusteluja. Puhelimessa viikonloppuna mukana valvottuja yövuoroja. Hulluutta, huumaa, kiihkeyttä, kuumaa.

Sami on vähän jäyhä. Erilainen. Ei kuitenkaan mitään niin karmeaa kuin lasteni isä, joka ei sanonut KERTAAKAAN koko kymmenen vuoden yhteiselon aikana rakastavansa minua. Jos sanoin hänelle rakastavani häntä, hän vastasi "Niin minäkin". Hauskaa? Olisin kaivannut niitä kauniita sanoja. Sami taas... Hän on jäyhä. Kuitenkin rivien välissä on selvästi ajatus rakkaudesta. Ilosta. Onnesta. Hyvästä olosta.

Minua pelottaa. Pelottaa ihan hirveästi. En ole kokenut tällaista pelkoa, tämän asian takia pelkoa, varmasti kahteenkymmeneen vuoteen. Menettämisen pelkoa. En halua pilata tätä. Haluan hänet itselleni. Omakseni. Suhde on salainen. Siihen on syynsä, jotka löytyy meidän yhteisestä tuttavapiiristä. En tiedä, kauanko pystyn leikkimään kuurupiiloa. Haluan kailottaa koko maailmalle, että olen tavannut ihanan miehen. Aikaisempien suhteiden kohdalla olen ajatellut toisin. Olen ollut kylmä. Olen ajatellut, että jos en kelpaa, niin hänen tappionsa, ei minun. Samin kohdalla pelkään kamalasti, että en kelpaa. Että jossain on se parempi nainen, että menetän hänet. En halua pettyä. En halua tuntea surua. Se pelko on niin voimakas, että en voi kertoa hänelle siitä, mitä todella tunnen. Miten hulluna häneen olen. Miten hän on vienyt ajatukseni kokonaan. En halua asettaa itseäni alttiiksi liian suurelle pettymykselle. Enkä halua ripustautua häneen niin, että hän juoksee karkuun. Esitän tyynempää ja etäisempää, kuin oikeasti olen.

Olen mustasukkainen. En ole koskaan, ikinä elämässäni ollut mustasukkainen. Vahtaan somessa hänen profiiliaan ja katson, mitä sinne on kirjoitettu. Kuka on tykännyt mistäkin. Avaan naispuolisten ystäviensä profiileja. Onkohan tuo sinkku? Mitähän se haluaa Samista? Onkohan niillä jotain sutinaa?

Minä en voi olla häneltä vaille yhtikäs mitään. Aikaa on kulunut vasta muutama viikko. On tapailtu. Ei ole parisuhdetta. Ei mitään virallista. Viikonloppuna, aamuyöllä kai noin kello kaksi, hän sanoi minulle jotain. "Seurustellaanko me? Tarkoitan, että sillä tavalla, että ei ajatella muita ihmisiä eikä olla muiden kanssa. En halua jakaa sinua kenenkään kanssa. Taidan rakastaa sinua". Vaivoin pystyin hillitsemään itseni. Sanat upposivat syvälle. Koskettivat. Paljaat ihot toisiansa vasten. Olin hetken hiljaa, kunnes vastasin. "Seurustellaan vain. Se olisi mukavaa. En minä halua sinua jakaa sen enempää. Ja minäkin taidan rakastaa sinua". Siinä se oli. Sanottuna. Ääneen. Sen jälkeen käytiin pitkä keskustelu siitä, kuinka kauan meidän pitää yrittää salata tämä suhde. Koska aikaa on kulunut riittävän kauan, että kenenkään tunteita ei loukata enää pohjattoman paljon. Ettei kukaan luule, että olemme pettäneet jonkun luottamuksen. Siitähän ei ollut kyse. Kaikki vain tapahtui niin äkkiä.

Olen ajatellut. Olen jo aikuinen, kohta keski-ikäinen. En aio tehdä enää samoja virheitä, kuin aiemmissa suhteissani. Olen löytänyt hauskan, hyvännäköisen ja kiltin miehen, joka taatusti kohtelee minua hyvin. Vähän jäyhä, mutta kuorensa alla herkkä, ehkä jopa romanttinen. Olen ajatellut, että panostan tähän ihmissuhteeseen. Teen töitä sen eteen, ja se toimii.

Kerroin Samista miespuoliselle ystävälleni. Hän kysyi, muistanko mitä sanoin hänelle pari kuukautta sitten. En muistanut, mutta hän kertoi. "Sanoit, että seuraava suhde mihin ryhdyt on sellainen, joka kestää loppuelämän". En todellakaan muistanut. Mutta niin se varmasti on. Samissa on jotain sellaista, mitä olen kaivannut. Paljon sellaista, mitä arvostan. Katson maailmaa rakkauden vaaleanpunaisen hattaran läpi, enkä näe hänessä mitään puutteita. Tiedän, että se ei kestä loputtomiin. Mutta en ihan oikasti keksi, mikä minua voisi alkaa rassaamaan. Hän on siisti, liikkuu, pitää huolta itsestään. Kätevä käsistään, osaa tehdä miesten hommat. Terve. Ei alkoholi- eikä muitakaan ongelmia. Huomaavainen, kohtelias, hyvä tapainen. Ei kovin mustasukkaista sorttia.

Minä niin toivon, että tästä tulee jotain. Ja samaan aikaan toivon, että tämä kuurupiilo loppuisi pian. Olen melko vakuuttunut siitä, että vaikka salaisimme suhteen koko maailmalta kevääseen, tietyt ihmiset loukkaantuva kuitenkin. Olen puhunut asiasta Samille. Että salailu on raskasta. Ja käry käy kuitenkin. Käy, vaikka hän asuu viereisellä paikkakunnalla. Hän käy minun luonani. Pieni kylä, kyläpoliisit. Se ei jatku pitkään.

Lukijat rakkaat. Pitäkää minulle peukkuja. Että tämä onnen tunne, rakkaus, kaikkivoipa hyvänolon fiilis, jatkuisi. Että tämä kestäisi. Loppuelämän. Että menettämisen pelko, joka minua raastaa tämän piiloleikinkin takia, ei osoittautuisi todeksi. Että en satuttaisi itseäni. Että Sami on se ihminen, joka uskon hänen olevan, että hän on minulle rehellinen ja uskollinen. Että ajatukseni siitä, että olen vaihtoehto muiden joukossa on typerä. Olisin onneni ansainnut. Arjen, rauhan, hyvän olon. Turvallisuuden ja luottamuksen, arvostuksen ja rakkauden.