Elettiin kesää. Olin asunut hänen talossaan vuoden. Tänä päivänäkin voin puhua Hänen talostaan. Se ei koskaan ollut minun taloni, eikä siitä koskaan olisi voinut tulla minun taloni. Koti se kuitenkin oli, meille molemmille. Joulun olin ollut oman äitini luona kotipaikkakunnallani. Isäni oli jo tavannut mieheni, ja piti hänestä paljon - olihan hän taitava, kykenevä, osaava, ja vielä menestyvä pienyrittäjä. Oli lottovoitto saada moinen mies omakseen!

Äitini oli myös tavannut miehen. Hän ei tietenkään sanonut mitään, mutta tunnen äitini hyvin. Hän ei pitänyt miehestä. Hän ei yleensäkään pitänyt tuppisuisista, syrjäänvetäytyvistä tai huonokäytöksisisistä ihmisistä. Isäni sen sijaan oli hyvin puhelias ja sosiaalinen - hän sai ujon (minun käsitykseni) rakkaani ulos kuorestaan ja löysi tämän kanssa helposti yhteisen sävelen. Menimme keväällä kihloihin. Hän kosi: mies lähetti tekstiviestin, jossa kysyi, minkä kokoinen sormus vasempaan nimettömääni sopii. Ihanan hassua ja erilaista, vai mitä!?

Laskettu aika vauvalle oli joulukuussa. Mies päätti lopettaa työmatkansa kokonaan ja työskennellä vain lähialueilla, jotta voisi olla mahdollisimman paljon kotona minun ja lapsen kanssa. Niin hirvittävän ihana mies minulla oli! Erämaamökki meni entiselle vaimolle. Sellaista sattuu. Sinne ei enää sitten matkusteltu. Ei kyllä ollut enää niitä pitkiä metsälenkkejäkään. Ei makkaranpaistolla eikä ilman. Saunassa yhä istuttiin, mutta siellä tuli monesti riitaa. Enimmäkseen riidat koskivat entistä vaimoa tai lasta. Syytin osaltaan hyrrääviä hormonejani, olinhan vähän herkkänahkainen omastakin mielestäni noina kuukausina.

Miehen epätäsmällisyys alkoi ärsyttää. Hän saattoi luvata tulevansa ihan kohta tai olevansa juuri lähdössä esim. viiden kilometrin päästä. Totuus oli kuitenkin, että hän saattoi tulla esim. kahden tunnin päästä. Tuli jotain odottamatonta - hän ei koskaan, ei kertakaikkiaan ikinä ilmoittanut, että hän ei voi pitää kiinni siitä, mitä on luvattu tai sovittu. Hän ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Yhtälailla, hän ei kertaakaan pahoitellut tai pyytänyt anteeksi myöhästymisiään. Tai mitään muutakaan.

Tottakai oli jotain riitoja joskus. Minä olin herkkä ja nuori, itkin. Hän oli kykenemätön lohduttamaan. Hän ei osannut reagoida suruuni, murheeseeni, itkuuni millään tavalla. Hän ei halannut, koskettanut, ottanut syliin, puhunut, paijannut, pyytänyt anteeksi. Ei mitään. Ei kertakaikkiaan mitään. Hän saattoi sen sijaan kesken kiihkeimmän riidan ja minun itkuni ja huutoni lampsia makuuhuoneeseen ja vetää peiton korviin. Viiden minuutin päästä saatoin kuulla kuorsauksen. Muistan ihmetelleeni, ja ihmettelen yhä, miten kukaan ihminen pystyy käymään nukkumaan - saati nukahtamaan - kesken riidan itselleen rakkaan ihmisen kanssa.

Kuten aiemmin kerrotua, minä olin luonteeltani tulinen. Räiskyvää temperamenttia, tulta ja tappuraa - mutta seuraavassa hetkessä jo rauhaa ja anteeksiantoa. Menetin itsehillintäni hänen totaalisen reagoimattomuutensa takia. Saatoin juosta vatsani kanssa perään makuuhuoneeseen, huutaa, raivota, paiskoa tavaroita, kiskoa peiton hänen päältään ja karjua niin, että ääni tuntui katoavan ja veri päästä pakenevan. Mies huusi äärimmäisen harvoin takaisin. Korkeintaan käski lopettaa. Yhäkin syytin osaltaan raskauden aiheuttamia omituisia mielialoja.

Muistan keskustelun siitä, että olin sitä mieltä, että mies ei osaa riidellä. Hän oli sitä mieltä, että se ei ole mikään taito. Minä olin sitä mieltä, että riidan aiheet pitää pystyä riitelemään rakentavasti, keskustelemaan niistä ja sen jälkeen tekemään tarvittavia korjaustoimenpiteitä, ettei ongelma toistuisi. Tämäkään asia ei muuttunut kahdentoista vuoden aikana juurikaan mihinkään. Riitojen aiheet ehkä muuttuivat ja riitely saattoi jopa vähentyä. Riitojen myöhempi väheneminen johtui ennen kaikkea siitä, että minä opin sietämään normaalina kaikkea sellaista käytöstä, joka ei ole normaalia.

Suhteen alkuajoista asti olin kerjännyt mieheltä rakkauden osoituksia. Siis sanoja, sanahelinää: Minä Rakastan Sinua. Erityisesti seksin jälkeen kainalossa maatessani kaipasin kauniita, helliä sanoja. Ja tarvitsin niitä. Todella. Sanoin suoraan hänelle: Sano minulle jotain söpöä. Niin hassunhauska humoristinen mieheni vastasi siihen useimmiten: Jotain söpöä. Kerroin miehelle usein rakastavani häntä. Minun lauseeseeni Minä rakastan sinua hän vastasi poikkeuksetta: "Niin minäkin". En muista kertaakaan kahdentoista vuoden aikana hänen sanoneen kokonaista lausetta: minä rakastan sinua. Joskus aivan suhteen alkuaikoina, kun minulla oli vielä se poikaystäväkin, hän muistaakseni lähetti minulle tekstiviestin, jossa puhuttiin rakkaudesta. Joskus asiasta käytiin keskustelua. Mies oli sitä mieltä, ettei sitä tarvitse sanoa: "Tiedäthän sinä sen muutenkin". Yhden viestin suhteen alkuajoilta muistan jostain syystä sanasta sanaan: "Teen mitä tahansa, jotta sinä olisit onnellinen".

En saanut miestä opettua käyttäytymään. En saanut häntä myöskään olemaan täsmällinen. Enkä tunnustamaan tunteitaan tai puhumaan minulle mitään romanttista hömppää. Sen sijaan tuon pitkän suhteen aikana opin ymmärtämään, että sellainen hän vain on. Lakkasin välitättämästä huonosta käytöksestä (vaikka se ei KOSKAAN lakannut hävettämästä minua, jos läsnä oli muita ihmisiä). Lakkasin välittämästä myöhästelystä ja katteettomista lupauksista, niistä tuli vain turhaa riitaa eikä riitely kuitenkaan johtanut mihinkään muuhun kuin minun pahaan olooni. Lakkasin vaatimasta rakkaudentunnustuksia. Mitä minä sitten oikeastaan tein? Minäpä kerron.

                                      Minä aloin muuttua. Minusta alkoi tulla toinen ihminen.

                                      Minun oli pakko muuttua, jotta voisin elää tämän ihmisen kansa.

                                      Minä aloin tehdä mitä tahansa, jotta olisin tämän ihmisen kanssa onnellinen.