Seurasi mielenkiintoinen kausi elämässäni. Vaihdoin työpaikkaa, sain päivittäin lukuisia ihania, romanttisia viestejä salarakkaaltani puhelimeeni. Olin edelleen maailman kaunein, ihanin, rakastettavin nainen. Poikaystäväni sai tietää. Petokseni jatkui hämmästyttävän pitkään ottaen huomioon, että elimme pienessä maalaiskylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa. Vääjäämätön ero tuli. Poikaystäväni sydän särkyi, mutta minä olin helpottunut, pääsinhän nyt aloittamaan elämäni Tosi Rakkauteni kanssa. Olin usein häneen luonaan öitä, koirakin kulki matkassa. Oli pitkiä iltoja ulkosaunassa, kynttilän valossa, muutama siideri, takassa paistettua makkaraa. Hänen kotonaan varhaisteini kapinoi. Se hämmensi ja aiheutti eripuraa. Silti kaikki oli helppoa, soljuvaa, ihanaa. Vietimme paljon viikonloppuja erämaamökillä miehen ja koiran kanssa. Istuimme kynttiöiden valossa, saunoimme, pelasimme seurapelejä. Maailmassa oli niin paljon keskusteltavaa ja olin löytänyt sielun kumppanini. Onnen tunne huumasi minut päästä pikkuvarpaaseen - elämä oli ihanaa. Miehen yritys jatkoi kasvuaan. Oli vaurautta, rakkautta, tasapainoa. Kiiltokuvamaisen kaunis maisema yhteiseen elämään.

Toukokuussa, puolitoista vuotta salasuhteemme alun jälkeen, annoin asuntoni vuokralle ja muutin hänen luokseen asumaan. Koiralle rakennettiin luksusoltavat, jotta sai olla tahtonsa ulkona tai sisällä kun olimme päivisin töissä. Iltaisin remontoimme hänen taloaan, vaihdettiin tapetteja, touhuttiin niin maan perkeleesti koko ajan. Viehätyin entistä enemmän: oliko maailmassa mitään asiaa, mitä tämä upea mies ei osaisi tehdä? Hän huolsi autoni, remontoi, rakensi koiratarhat, hoiti lumityöt. Kotitöistä vastasin minä, ja tein sen ilomielin. Pyyhin ja hinkkasin parhaani mukaan kaikki merkit hänen entisestä vaimostaan pois tuosta talosta. Mokoma hankala muija ilmestyi säännöllisin väliajoin sotkemaan elämäämme pojan asioiden tiimoilta. Nainen, olkoon vaikka Sirpa, huusi puhelimeen niin, että kuulin keskustelut monen metrin päähän. Mieheni oli onneksi fiksu ja filmaattinen, hän säilytti malttinsa. Hän lähinnä kuunteli, harvemmin sanoi mitään. Puhelut päättyivät poikkeuksetta siihen, että Sirpa löi luurin kiinni aikansa kiljuttuaan. Säälin miestäni, ja toisaalta olin iloinen hänen puolestaan, että hän oli päässyt eroon noin kammottavasta naisesta ja saanut tilalle kaltaiseni ihanan ihmisen.

Riitoja oli vähän. Yritys työllisti miehen kokonaan. Toisinaan hän oli työmatkoilla ja minä riuduin ikävästä kotona. Iltaisin puhuimme tuntikausia puhelimessa, edelleen elämää ilahduttivat romanttiset pienet viestit. Seksi luisti ja sitä riitti. Uusia huonekaluja ostettiin, uusia pihakalusteita hankittiin. Sisustin uutta kotiani innolla. Maalasin sisäkattoja, hankin mattoja, verhoja, tyynyjä. Miehellä oli kaikki hyvin. Kaunis, ahkera vaimo. Kaunis koti. Työtä, rahaa. Teini-ikäinen poika aiheutti edelleen satunnaisia hankaluuksia. Se oli ainut asia, mistä riitelimme.

Minulla oli ystäviä, joita tapasin. Baareissa käyminen ei kuulunut enää tapoihin, eikä minua kiinnostanutkaan. Yhteisiä ystäviä minulla ja miehellä ei ollut. Ajattelin sen johtuvan ikäerosta. Miehellä oli hyvin vähän ystäviä muutenkaan. Jälkiviisaana, minun olisi pitänyt ihmetellä sitä, olihan hän asunut koko ikänsä samalla pienellä paikkakunnalla. En ihmetellyt, enkä kaivannut enempää ystäviä, mies oli Paras Ystäväni - uskottuni, rakastettuni, hyvä kuuntelija. Hänessä oli hyvin vähän piirteitä, joista en pitänyt, tai jotka ärsyttivät. Päällimmäisenä muistona, selkeänä kuvana horisontissa, muistan keskustelut käyttäytymisestä. Hän käyttäytyi joissakin asioissa mielestäni, kuin huonosti kasvatettu lapsi: hän ei osannut tervehtiä ihmisiä. Hän ei sanonut koskaan kiitos tai anteeksi. Hyvin harvoin näkemiin. Saati, että hän olisi toivottanut Hyvää yötä tai Hyvää huomenta. Minusta se oli huonoa käytöstä ja päätin sinnikkäällä huomauttamisella opettaa miehen tavoille.

Toinen selkeä muistikuva ärsyttävästä asiasta oli hänen reaktiokykynsä hitaus. Hän oli temperamentiltaan hyvin erilainen kuin minä, joka olen impulsiivinen, nopea, kiihkeä. Hän oli temperamentiltaan hidas. Jos kysyin häneltä jotakin, ehdin jo kysyä kahdesti, mahtoiko hän edes kuulla, kun hän vasta asetteli sanoja kielelleen. Ajan kuluessa opin elämään asian kanssa, antamaan aikaa.

Harrastin yhä. Koiran koulutus oli edennyt niin, että pääsin jo kilpailemaan ja pärjäsinkin kohtuudella. Nyt kauempaa katsottuna on ehkä omituista, että mies ei koskaan halunnut lähteä esimerkiksi katsomaan kilpailujani. Hän rakensi minulle kuitenkin omin käsin tarvittavat vermeet ja niitti takapihan pellon, jotta voin harjoitella koiran kanssa kotona kymmenien kilometrien treenimatkojen sijasta. Mieheni oli niin huomaavainen ja niin taitava! Todellisuudessa hän todennäköisesti halusi pitää minut omalla tontillaan. Koiraharrastukseni ei juuri kiinnostanut häntä, mutta ei aiheuttanut mitään tunteita muuhunkaan suuntaan.

Kesällä maalasimme talon ja rakensimme uuden hienon piharakennuksen. Omin pikku kätösin tietenkin, mieheni oli niin taitava! Minä laittelin myös pihaa oman makuni mukaiseksi.

Olin raskaana. Ja maailman onnellisin esikoistaan odottava 26 vuotias nainen.