Koira kuoli. Äidin ensimmäinen oma koira. Ihana koira, maailman ystävällisin ja iloisin koira. Fiksu koira, nopea oppimaan - koira, joka kesti ensikertalaisen ohjaajan lukuisat virheet ja toi silti pokaalin toisensa jälkeen tuliaisina kisoista. Äiti itkee. Itkee niin, että silmät valuu päästä. Poika istuu vaunuissa ja katselee kummastuneena, äiti katsoo lapsesta pois päin ja työntää vaunuja pakonomaisesti edes takaisin toisella kädellä. Rintaa raastaa, tuntuu, ettei saa henkeä.

Äiti soittaa isälle ja kertoo ulvoen, mitä on tapahtunut. Isä tulee kotiin. Nainen katsoo, kun mies kantaa jäykkää, kuuraista koiraa autoon. Heittää sen farmarin peräkonttiin ja ajaa pois. Samana päivänä on työpaikkahaastattelu. Nainen yrittää koota itsensä. Hän menee sisälle, pyyhkii kasvonsa, hakee kylmää ja painaa turvonneita silmiään. Vauvan hoitaja tulee ja on aika lähteä haastatteluun. 80 kilometrin matkaa ajaessaan nainen pakottaa ajatuksensa pois koirasta, pakottaa itsensä pysymään kasassa. Haastattelussa hän hymyilee, käyttäytyy asiallisesti, antaa itsestään hyvän kuvan. Kysyy hyviä kysymyksiä ja vastaa nopeasti, mutta järkevästi hänelle esitettyihin kysymyksiin. Takaisin kotiin ajaessa hän antaa taas tunteille luvan tulla.

Mies tulee iltapäivällä kotiin. Katsoo äidin itkusta turpeita kasvoja. Kylmästi, vailla mitään viittausta tunteisiin tai sympatiaan. Äiti vollottaa, nyyhkyttää, parkuu ja märisee. Miehen ilme kiristyy, häntä ärsyttää. "Voi Luoja, sehän oli VAIN KOIRA!", mies tiuskaisee. Itku katkeaa kuin seinään. Nainen tuijottaa miestään lautasen kokoisen silmin ja nousee ylös. Koiran kuolema tuntuu sekunnin murto-osassa pieneltä asialta. Miten joku voi olla noin julma, miten joku voi sanoa menetystä surevalle kumppanilleen noin? Miten joku voi olla noin kylmä, noin tunteeton?

Se oli käännekohta. Se hetki, kun ensimmäisen kerran ymmärsin, että en ole tekemisissä ihan tavallisen ihmisen kanssa, jolla on vain erikoisia tapoja tai piirteitä. Siitä seurasi kahden viikon riita. Olin niin loukkaantunut, koin, että minua ei ole koskaan kukaan loukannut samalla tavalla. Käytin paljon aikaa sen pohtimiseen, millaisen ihmisen kanssa olin tekemisissä. Oliko mieheni normaali? Oliko tuollainen käytös normaalia? Miksi hän käyttäytyi niin, voiko niin käyttäytyä jos rakastaa toista ihmistä? Mies ei pyytänyt koskaan anteeksi tuota päivää, käytöstään, sanojaan, jotka loukkasivat niin syvästi. Hän suuttui takaisin minun suuttumuksestani. Koiran kuolemasta on tätä kirjoittaessa reilu viisi vuotta. Olen ehtinyt unohtaa, miten riita loppui. Muistan kuitenkin elävästi kuoleman herättämän tunteen, tuskan, järkytyksen, pahan olon. Kuinka hautasin punaiset, kosteat kasvoni kuusi vuotiaan saksanpaimenkoiran turkkiin ja hain jäljelle jääneestä koirasta lohtua, jota en omalta avopuolisoltani saanut. Kuinka miehen sanat ja sen jälkeiset teot tuntuivat koiran kuolemaakin pahemmalle.

Jos minä olisin ajatellut selkeästi, tai jos minulla olisi ollut tuossa hetkessä tarpeeksi tietoa, moni asia voisi olla tänään toisin. Mutta minä rakastin miestäni, pienen poikani isää. Yhteinen elämämme perheenä oli vasta alussa, tulevaisuus näytti valoisalta kuitenkin.

Marraskuussa kävin taas työpaikkahaastattelussa. Siistit farkut, punainen kauluspaita, vähän meikkiä, tukka siististi kiinni. Olin oma itseni, en jännittänyt. Avoin, iloinen, ulospäinsuuntautunut. Itsevarma, hyvällä tavalla. Kerroin mitä osaan ja kerroin mitä en osaa. Kerroin mitä haluaisin oppia ja mihin suuntautua työssäni. Työpaikka vaikutti hyvältä. Iso firma, ison firman henkilöstöedut, kuitenkin pienehkö yksikkö ja tiivis työporukka.

Aloitin työt seuraavalla viikolla. Elämä voittaa sittenkin.