Oli jouluaatto. Pukki kävi, kolmevuotias sai paljon mieluisia lahjoja. Perhekuvassa kaikki näyttävät iloisilta ja onnellisilta. Äiti on paksu kuin valas, pieni poika punaposkinen ja onnellinen, isäkin näyttää tyytyväiseltä. Uusi koti on kauniissa Jouluasussa. Kauniisti sisustettu, aina siisti ja moitteeton koti. Kauniisti puettu, kauniisti hieman pyöristynyt äiti ja lapsi pyhävaatteissaan kuusen alla. Tietenkin oikean, jonka mies kävi metsästä kaatamassa.

Tapaninpäivän aamuna lapsivesi meni. Isä soitti ambulanssin, niin oli annettu ohjeet, koska vauva on väärinpäin. Äiti ei ehtinyt kissaa sanoa, niin jo mentiin.

Iltapäivällä syntyy ilman mitään vaikeuksia tyttö. Isä kieltäytyy leikkaamasta napanuoraa. Pojan napanuoran kyllä leikkasi. Äitiä ihmetyttää. Mieleen jäi kummitus: jokin on muuttunut. Mikä on muuttunut, miksi ja koska? Onko jotain mitä minä en tiedä? Onko minulta jäänyt jotain huomaamatta?

Vauva on helppo. Paljon hempompi kuin isoveljensä. Isäkin hoitaa vauvaa, osallistuu kuten edellisenkin lapsen hoitoon. Äitikin saa levätä. Arki on ihanaa. Lasten kanssa kotona, askartelua, pullaa, ulkoilua paukkupakkasessa. Koiran ja lasten kanssa laskiaismäessä. Koti on tiptop. Lumitöitä tehdään porukalla ulkona. Veikko haluaa istua kolan kyydissä. Veikko heittää koiralle lumipalloja, koira juoksee ja lapsi nauraa. Äiti nauraa, hymyilee, nauttii. Katsoo ihania lapsiaan, nukkuvaa tytärtään ja suloista poikaansa. Tuntee niin hirvittävän syvää rakkautta, että sydän tuntuu pakahtuvan.

Äiti lähtee takaisin töihin syksyllä. Hertta menee hoitoon. On paljon herkempi kuin veljensä, hoidon aloitus ei suju niin mukavasti. Isä kuljettaa lapsia edelleen hoidossa. Äidillä on taas uusi rooli työelämässä, lisää työtä, lisää vastuuta. Hyvä palkka. Isä laajentaa bisneksiään, äiti on eri mieltä. Tulee riitoja. Rahasta tapellaan. Mies ostaa itselleen kaikenlaisia moottorilla käyviä vehkeitä. Äiti ostaa hevosen.

Mies motkottaa jatkuvasti pitkistä työpäivistä. Hänen pitää tehdä liikaa - viedä ja hakea lapset. Nainen puhuu liikaa töistä. Nainen maksaa perheen juoksevat laskut. Huolehtii siitä, että lainanhoitotilillä on rahaa. Hoitaa pyykit. Silittää, se on niin kiva kun ovat siistejä ja nätisti kaapissa. Imuroi, luutuaa lattioita, hoitaa tiskit. Tekee lumityöt. Äitiä alkaa tympiä. Miksi isä ei tee mitään kun on kotona, miksi äidin pitää kulkea töissä ja hoitaa vielä kotonakin kaikki? Miksei isä maksa puolia laskuista ja huolehdi raha-asioista? Mies istuu tv:n tai tietokoneen ääressä ja juo kaljaa. Joka ikinen päivä. Neljä, viisi, kuusi purkkia? Viikonloppuisin menee enemmän. Naista ärsyttää. Ärsytys kasvaa kasvamistaan. Riitoja on yhä enemmän. Nainen huomauttelee miehelle, josta mies ei pidä yhtään. Mies suuttuu huomauttelusta, ja riita on valmis. MItättömästä pikkuasiasta paisuu valtava riita.

Kauniissa, siistissä kodissa tapellaan paljon. Nainen huutaa niin, että keuhkot tuntuvat räjähtävän ja verisuoni katkeavan päästä. Mies ei reagoi millään lailla. Korkeintaan käskee pitämään päänsä kiinni. Jos se jotain sanoo, sanoo aina: "Itsehän olet minusta tällaisen tehnyt". Menee aina henkilökohtaisuuksiin kun riidellään. Haukkuu naista luokattoman rumilla sanoilla. Alistaa ja mitätöi. Nainen ei osaa mitään. Kaikki mitä nainen tekee on turhaa, tarpeetonta. Kuka tahansa osaa tehdä kaikki ne asiat, mitä nainen tekee. Mies väheksyy ja latistaa. Ja hetkittäin nainen lannistuu.

 

Noina aikoina aloin miehen sijasta epäillä omaa mielenterveyttäni. Aloin uskoa miehen jatkuvia syytöksiä ja vakuutteluja siitä, että minä olen se hullu, ei hän. Että motkotan turhasta. Että minulle ei riitä mikään. Että vaadin mahdottomia.

Miehen luonne ei ollut muuttunut miksikään kahden lapsen ja yhteisten elettyjen vuosien myötä. Hän ei edelleenkään puhunut tunteistaan. Hän ei edelleenkään koskaan pyytänyt anteeksi tai sanonut rakastavansa. Hän oli paljon töissä ja joi paljon kaljaa. Se oli hänelle sallittua. Minä en saanut olla paljon töissä. Jos istuin sohvalla ja kudoin sukkaa, olin patalaiska paskiainen, joka ei tee mitään järkevää. Hän itse sai kyllä istua joka ilta tv:n ääressä tuntikausia, kun minä tein kotitöitä. Aloin tehdä havaintoja hänen tavastaan olla isä lapsille. Pienelle tyttärelleen hän oli hyvinkin rakastava isä. Mutta poika, neljän vanha, alkoi olla ilmeisesti hänen mielestään jo iso mies. Jos poika halusi syliin, isä torjui hänet tavalla tai toisella. Ylipäänsäkään, mies ei koskaan tehnyt lasten kanssa mitään. Hän ei leikkinyt, laulanut, rakentanut, piirtänyt, pelannut seurapelejä. Hän istui tv:n tai tietokoneen edessä. Minä tein parhaani, että saisin pidettyä mölyt mahassani. En jaksanut enää valittaa kotitöistä. En jaksanut enää sanoa, että paskaisia alusvaatteita ei ole pakko jättää keskelle lattiaa. En jaksanut enää sanoa, että kengät voi laittaa pois oven suusta, takin ripustaa naulaan, pestä rasvaiset kädet kun tulee sisälle, vaihtaa öljyiset työvaatteet kun istuu valkoiselle sohvalle. En vain jaksanut. Aloin hitaasti luovuttaa. Tein sen, mitä jaksoin ja ehdin.

Koti ei ollut enää niin siisti, eikä puhtoinen. Minä kyllästyin kävelemään muiden perässä sotkuja siivoten. Istuin lasten kanssa lattialla ja pelasin pelejä. Rakensin dubloja. Lauloin, erityisesti poika rakasti laulamista ja musiikkia. Miehen tekemättömyys lakkasi haittaamasta minua. En pitänyt siitä edelleenkään, mutta lakkasin motkottamasta. Se ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. Samaan aikaan sama ilmiö alkoi koskea kaikkea avopuolisooni liittyvää. Hänen jatkuvat moitteensa ja loukkauksensa lakkasivat satuttamasta. Hänen tekonsa ja tekonsa jättämisensä eivät tuntuneet miltään. Jo aikaa sitten hänen myöhästelynsä ja menemisensä ja tulemisensa oman päänsä mukaan olivat lakanneet kiinnostamasta minua. En koskaan soittanut perään ja kysynyt missä hän on ja koska hän tulee. En halunnut antaa miehelle sitä nautintoa. Jatkuva valitus pitkistä työpäivistä jatkui edelleen. Lisäksi mies valitti tauotta hevosesta. Siitä, mitä sen ylläpito maksaa. Ja vielä enemmän siitä, että minä "notkuin" tallilla. Mies oli raivon partaalla, kun olin joitakin tunteja poissa kotoa, vaikka etäisyys kotiin oli vain viisitoista kilometriä.

Hevostelusta muistan hyvin sen, kuinka asiasta riideltiin koko ajan. Muistan ajatelleeni, ja myös sanoneeni sen, että miehelläni kyllä piti saada olla maallista hyvää ja mammonaa, tavaraa, autoja, moottiripyörä, mönkijä, moottorikelkka, aseita, harrastuksia ja omaa aikaa. Minulla ei olisi saanut olla mitään. Kun koiraharrastuksesta hän ei voinut enää valittaa, hän valitti hevosesta. Ja työstä. Useamman kerran ajoi perään tallille katsomaan ilmeisesti, olenko minä siellä, missä väitän olevani. Mustasukkaisuutta hän ei voinut koskaan alentua myöntämään. Enkä tiedä, oliko se edes mustasukkaisuutta. Ehkä se oli enemmän hänen vallanhimooan - minä olin hänen valtansa ulottumattomalla alueella, kun olin tallilla.

Silloin miehen katoamistemput alkoivat. Hän saattoi kadota perjantai-iltana klo 21 sanaakaan sanomatta jonnekin. Sinänsä siinä ei ollut mitään outoa, ei hän koskaan kertonut minulle kun lähti ovesta ulos, minne hän oli menossa tai koska hän tulisi takaisin. Ei hän edelleenkään toivottanut sen enempää minulle kuin lapsilleen hyvää huomenta tai hyvää yötä. Hän ei pyytänyt anteeksi pojaltaan, vaikka aihetta olisi ollut - vaikka minä olisin erikseen häntä lapsen kuullen ohjeistanut: nyt pyydät kyllä anteeksi! Ei. Sen sijaan hän saattoi kadota yöksi tai kahdeksi jonnekin. Yleensä viikonloppuisin. Viinaa meni. Juhlapyhät olivat pahimpia. Mies saattoi olla kaatokännissä pari päivää putkella. Kotona avovaimo ja kaksi pientä lasta.

Noihin aikoihin minä huomasin, että miehen katoamiset eivät tuottaneet minulle enää surua tai huolta, kuten joskus alkuvuosina. Tunsin suurta helpotusta. Sain tehdä lasten kanssa mitä halusin, minun ei tarvinut pelätä milloin mies suuttuu mistäkin, ei miettiä sanomisiani eikä sanomatta jättämisiäni. Pystyin hengittämään kauniissa kodissani. Ja kun mies oli poissa, olin oma itseni. Sain asioita aikaan, koti oli siisti, lapset iloisia, ruokittuja. Aikaa jäi leikkiin. Äitini hoiti yhä enemmän lapsia, minä pääsin ratsastamaan ja jumpalle.

Mies valitti työpäivistäni edelleen. Normaali arki oli sitä, että riitelimme rajusti, olimme pari päivää puhumatta ja sitten oli rauhallista viikon taikk akaksi. Useimmiten riideltiin hevosesta tai työstäni. En itsekään tuntenut enää viihtyväni töissä kuten ennen. Töitä oli liikaa suhteessa palkkaan ja päivät loputtoman pitkiä. Vastuu oli suuri, ja stressin määrä sen mukainen. Päätin alkaa katsella toista työpaikkaa.