Aloitin uudessa työssä. Veikko meni päiväkotiin, ja siellä sujui hyvin. Arki rullasi. Mies vei ja haki lasta päivähoidosta, koska minun työmatkani oli pitkä ja hoitopäivät olisivat venyneet muuten liian pitkäksi pienelle ihmiselle. Tuli ahaa-elämys. Rakennetaan Uusi Koti. Ajatus oli minusta ihana. Uusi Koti. Meidän Koti. Ei mieheni koti, ei hänen entisen vaimonsa koti, vaan meidän perheen uusi koti. Etsimme sopivaa tonttia pitkään. Mietimme, minkälainen talo, mikä kattopäällyste, mikä rakennusmateriaali. Pankki myönsi lainan, miksikä ei - kaksi maksukykyistä keskituloista ihmistä, joilla molemmilla oli omaa omaisuutta, jolla taata velkaa. Saimme miehen talon myytyä helposti.

Talonrakennusvuosi, rakensimme sen itse, pitkästä puutavarasta - on minulta jotenkin hämärän peitossa. En muista ajasta juuri mitään parisuhteeseen tai perheeseemme liittyvää. Muistan vain jatkuvat rautakaupassa käynnit, kun valitsin pintamateriaaleja. Kattotuolien kilpailutuksen. Arkkitehdin kanssa istutut palaverit, sähkömiehen kanssa tehdyn valaistussuunnitelman. Paperilla uusi koti näytti kauniilta, niin kauniilta. Tontti oli suuri, kaunis ja rauhallinen. Koiraharrastus jäi kokonaan. Kilpailin uroksen kanssa muutaman kerran ja menestyin ihan hyvin. Nartun kuoleman jättämä arpi vei ilon siitä. Talonrakennus ja pieni lapsi vei ajan. Mies jaksoi muistuttaa, että arjessa oli vähän aikaa. Arki oli armotonta ainetta. Joka ilta kotona joskus klo 18 aikaan. Mies oli yömyöhään rakennuksella. Talo edistyi huimaa vauhtia. Oli raskasta ja uuvuttavaa. Harvoja asioita, joita muistan on ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun talo on valmis - kun tekemisen määrä vähenee, stressin määrä vähenee - helpottaa.

Veikko täytti kaksi ja pääsimme muuttamaan. Uusi koti oli unelmieni täyttymys. Olin saanut vapaasti valita itse pintamateriaalit. Ostin innoissani uusia verhoja, huonekaluja, sisustin Veikon omaa huonetta. Elämä oli onnellista.

Juhlimme tupaantuliaisia ja syntymäpäiviäni. Täytin 31 vuotta. Kolmekymppiset jäi juhlimatta talonrakennushommien keskellä, niin juhlittiin nyt. Elämä oli täynnä iloa, ystäviä, lupausta onnellisesta tulevaisuudesta. Minulla oli hyvä työ, jossa menestyin hyvin. Viihdyin töissä, minusta pidettiin ja sain lisää vastuuta. Tehtävän kuvani muuttui, palkka nousi. Elämä tuntui olevan paremmin, kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan.

Ensimmäinen kesä meni pihan perustamisessa. Olin raskaana. Jaksoin, kuten edellisenkin raskauden aikana, hyvin touhuta kaiken mitä muulloinkin. Kaivoin kuoppia, lapioin, kärräsin kai tonnitolkulla multaa. Istutin puita, pensaita, perennoja. Veikko sai hiekkalaatikon, keinun ja liukumäen. Koiralla oli iso piha, kaukana tiestä. Joskus se otti hatkat ja lähti jäniksen perässä. Tuli aina takaisin. Viisas koira.

Tästäkään ajasta en muista mitään suurempaa surua enkä murhetta. Oli kai niin paljon tekemistä töissä ja kotona ja pienen lapseni kanssa, ettei ollut sijaa riitelylle. Tai sitten riidat on jääneet muiden muistojen alle, paljon mahdollista sekin.

Kesä meni ja tuli syksy. Raskauteni oli pitkällä. Riidan aihetta en edes muista. Muistan vain, kun mies uhkasi erolla. Minua, maha pystyssä kulkevaa naista, joka oli hormonien riepoteltavana. Muistan sen järkytyksen. Samanoloisen, kuin silloin kun koira kuoli. Miten mies voi puhutella minua niin? Poikansa äitiä, raskaana olevaa avovaimoaan.

Jälkikäteen ajatellen, on hassua, etten juuri muista siitä ajasta kovin paljoa. Oletan sen johtuvan siitä, että uusi työ vei paljon energiaani ja sillä rintamalla minulla oli kova draivi päällä. Ja siitä, että kotona oli pieni poika, joka vaati osansa ja mahassa tuleva vauva.

Jäin äitiyslomalle loppuvuodesta. Tuli ilmi, että vauva on perätilassa. Muistan sen stressin: mitä tämä tarkoittaa, mitä nyt tapahtuu, mitä pitää tehdä?! Juoksin ultraäänestä toiseen ja lääkäriltä seuraavalle. Tehdäänkö ulkokäännös, leikataanko, mitä tehdään. Mies ei kulkenut mukana. Häntä ei erityisemmin kiinnostanut, kysehän oli minun kehostani eikä hänen. Se loukkasi. Hän sulki korvansa koko asialta, ja odotti, että asiat järjestyy itsestään. Tein päätökseni, ja kieltäydyin leikkaksesta, olihan pojankin synnytys ollut helppo.