Tuli kesä. Kesä 2014. Olen jo terapiakirjoituksessani niin lähellä tätä lokakuista päivää vuonna 2015, että muistot ovat kirkkaampia. Yksityiskohtaisempia. Vähemmän ajanjaksoja on hukassa.

Tallia piti rakentaa kotipihan viereen kesällä 2014. Mies pyöritti pahan laman kourissa konkurssikypsää yritystään. Se aiheutti lisää stressiä, lisää riitoja. Yritys, jonka perustamisesta yritin alun perin puhua järkeä, vei koko perheen loputkin säästöt. Lainanhoitotili kuivui. MInä maksoin edelleen juoksevat laskut - mies ei hoitanut osuuttaan, eli lainan lyhennystä. Raivon määrä sisälläni kasvoi.

Viikonloppujen kuvio koko kesän oli samanlainen. Mies joi olutta ja viinaa kahdella kädellä. Tallia piti rakentaa, mutta jostain syystä nämä viikonlopun rakentamissessiot kääntyivät aina ryyppäämisen puolelle. Omien sanojensa mukaan talli piti olla valmis heinäkuussa 2014. Eletään lokakuutta 2015. Talli ei ole valmis vieläkään, eikä koskaan valmistu.

Juhannus 2014 on painunut mieleeni elävästi, kuten moni muukin juhlapyhä. Mies lähti naapuriin illalla ottamaan muutaman oluen. Minä olin lasten kanssa kotona. Miestä ei näkynyt, paitsi illalla kävivät umpikännissä autolla hakemassa meiltä lisää viinaa. En puhunut sanaakaan, mutta sisällä pettymys, raivo ja viha kasvoi kasvamistaan. Seuraavana päivänä pesin ikkunoita. Lapset leikki ulkona. Mies tuli kotiin, taas moottorikäyttöisellä vehkeellä, kaverinsa kanssa, umpikännissä. Haki lisää viinaa ja lähti. Oltiin kotona se päivä. Iltapäivällä mentiin käymään minun isän luona kylässä. Siellä se lasten super-isi NUKKUI keskellä päivää sammuneena terassin pöydän alla. Muistan siitä hetkestä vain sen vihan ja kuvotuksen tunteen - miten olen VOINUT tehdä lapsia tuollaisen miehen kanssa?! Miten olen voinut - miten sokea olen ollut.

Mies kotiutui, nukkui tapansa mukaan valkoisella sohvalla paskaiset kamppeet päällään. En puhunut sille mitään, en moneen päivään. Anteeksi se ei pyytänyt. Riita "hautautui" - tai eihän mitään riitaa koskaan ollutkaan. Olin lakannut huutamasta. Olin lakannut välittämästä. Olin alkanut vihata sitä miestä, lasteni isää. Ihmistä, joka kohteli minua niin huonosti - huonommin kuin olisin ikinä uskonut antavani kenenkään minua kohdella. MInua, ennen vahvaa, kaunista, oman arvon tuntoista naista, joka oli aina pärjännyt elämässään.

Olin säästänyt rahaa pitkään. Tallia rakennettiin. Hevosta ei voisi pitää yksin. Päätettiin lähteä Keski-Euroopasta hakemaan vanhemmalle hevoselle kaveri. Siellä ne on halpoja. Reissu oli yhtä helvettiä. Maanpäälline helvetti. Onneksi meillä oli ystäväni ja hänen miehensä mukana, ja lapset. En tiedä, mitä muuten olisi tapahtunut. Mies sai reissun päällä mitättömästä asiasta raivarin, nappasi auton avaimet ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Hotellihuoneessa, myöhäisenä iltana HUUSIN pienten lasteni edessä niin paljon, kuin ääntä lähti. Ja itkin. Jos nyt lähdet tuosta ovesta, se on sitten viimeinen kerta kun lähdet. Se on jäänyt mieleen. Epätoivo. Pelko siitä, että se lähtee ja jättää meidät vieraaseen maahan. Ei se lähtenyt. Ei se kyllä pyytänyt anteeksikaan. Mutisi vain jotain. Se kaakkikin haettiin. Ei olisi pitänyt.

Elin yhä siinä kuplassa, että kaikki kyllä muuttuu hyväksi, kun vain päästään taas tämän vaikean jakson yli. ETtä jossain on kyllä ihan varmasti se mies, jota joskus rakastin ja joka sai minut tuntemaan oloni niin hyväksi - suorastaan prinsessaksi. Joka olisi valmis tekemään mitä tahansa, että minä olen onnellinen. Joka arvosti minua, kehui, antoi palautetta - katsoi kauniisti. Kyllä se ihan varmasti sieltä vielä löytyisi.

Arvaatte varmaan, että olin väärässä. Tilanne ei ollut todellakaan paranemaan päin. Se paheni.

Olin varannut meille ulkomaanmatkan. Samalla reissulla vietettäisiin Joulua sukulaisissa. Lomasta tuli ikimuistoinen.