Äsken työmatkalla yhtäkkiä mieleeni palasi kirkas muisto siltä ajalta, kun Veikko oli vauva, joitakin kuukausia. Asuimme vanhassa talossa, jossa oli ulkosauna. Siihen aikaan oli tavanomaista, että saunoimme pitkän kaavan mukaan ja yhtä tavanomaista, että saunassa tuli joku riita. Riidan aiheena oli yleensä miehen liki täysikäinen poika, joka käyttäytyi kuten narsistin kasvattaman lapsen voi ajatella käyttäytyvän. Poika oli itsekeskeinen, kylmä, vailla alkeellisimpiakaan käytöstapoja ja lisäksi hänellä oli tapana varastaa sekä kaupasta että kotoa. Minun rahat, tupakat, siiderit - kaikki kelpasi. Mies ei kestänyt arvosteluani eikä kasvatusohjeitani. Riitoja oli paljon.

Oli helmikuu. Pakkasta liki 30 astetta. Veikko nukkui sisällä, itkuhälytin oli mukana saunakamarissa. Riidan päätteeksi mies lähti saunasta ovet paukkuen. Hän lukitsi minut ulos. Kylpytakki päällä, tohvelit jalassa. Ulkona kova pakkanen. Hakkasin ovea ja huusin kuin hullu. Muuten ihan yhdentekevää, mutta esikoiseni oli sisällä talossa. Olisin voinut lähteä siltä seisomalta minne vain, jos lapsi ei olisi ollut talossa.

Juoksin naapuriin. 400 metriä matkaa. Herätin mummon ja pyysin puhelinta lainaan. Soitin poliisit. Ne tuli kaupungista. Kesti aika kauan, että tulivat. Olin huolissani lapsesta. Polisiisaattueessa menin kotiin. Ovi oli auki. Sain vakuutella, että se oli lukossa ja mies taatusti kuuli, kun huusi ja hakkasin.

Syöksyin yläkertaan, lapsi nukkui rauhallista unta. Mieskin nukkui. Uskomatonta. OIkeasti nukkui, ei edes teeskennellyt. Virkavalta herätti hänet. Haastatteli. Suutuspäissään laittoi oven kiinni, ei jaksanut kuunnella akan jatkuvaa valitusta. Niin, mutta ulkona on kova pakkanen ja vaimo aika vähissä vaatteissa? No heti kohta olisin sen avannut. Oppis pitämään turpansa kiinni. Kysyttiin, vievätkö miehen kaupunkiin yöksi. Sanoin, ettei tarvitse.

Aseenkantolupia syynäsivät sen jälkeen tarkasti. Eivät myöntäneet uusia. Ette pysty kuvittelemaan, kuinka usein kuulin tulevina vuosina siitä. Että senkin minä olen pilannut, kun olen niin tyhmä. Että joku kehtaa omaan kotiin soittaa poliisit.

Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun soitin. Monta kertaa myöhemminkin olisi pitänyt soittaa. Se ensimmäinen kerta... silloin suhde oli uusi. MInulla oli vielä joku käsitys tallella siitä, millaista elämän pitäisi olla, mikä on normaalia riitelyä ja mikä ei. Se käsitys todellisuudesta hämärtyi ja katosi vuosien varrella. Elämä oli menossa yhä hullummaksi.

Kun Veikko oli pieni, mies uhkaili jatkuvasti, useita kertoja kuukaudessa erolla. Minä .. minä en tiedä, miksi pelkäsin sitä eroa. Ajattelin, että olin juuri saanut elämäni raiteilleen. Aloittanut oikean parisuhteen. Oli pieni vauva... kuka nyt pienen vauvan äidin huolisi. Jäisin yksin. Silloin vielä rakastin miestä. Rukoilin, ettei hän jättäisi minua. Riitoja oli paljon. Itkua oli paljon. Murhetta ja surua. En olisi - uskomatonta kyllä - edes muistanut kaikkea sitä, millaista oli silloin kun Veikko oli vauva. Kirjoitin päiväkirjaa silloin vielä, kuten olin kirjoittanut lapsesta asti. Paljon vauvan kasvusta ja kehityksestä. Ja paljon tunteista, parisuhteesta, miehestä ja minusta. Ihmettelyä, surua, raivoa, pettymystä ja syvää masentumista.

Luovuttamista. Hanskat tiskiin. Mietin oikeasti, onko elämäni elämisen arvoista. Miten ottaisin itseni päiviltä kaikista kivuttomimmin. Että kaikilla olisi helpompaa niin. Mieheni ei tarvitsisi sietää näin hankalaa ihmistä eikä lapseni kelvottoman huonoa äitiä, joka käytti äitiysvapaan pääsääntöisesti itkien ja murehtien. Päivästä toiseen kummallisia lauseita, joita en jaksa muistaa omiksi ajatuksikseni. Auton pakoputkesta voisi vetää letkun. Toisaalta meillä on vaikka kuinka paljon aseita. Osaisinko ladata ja ampua käsiaseella? Osuisinko varmasti? Saisiko jostain pimeiltä markkinoilta joitain lääkkeitä tai huumeita?

Löysin päiväkirjan viime talvena. Luin sitä. Moneen kertaan. Sanat paperilla keikkuivat silmissäni. Tuntuivat vierailta. Olenko minä todella kirjoittanut tuon? Olenko ajatellut noin? Tuntui, kuin olisin diagnosoinut jonkun vieraan ihmisen sanoja. Ja diagnoosin tekeminen oli helppoa. Olin varmasti masentunut, siitä ei ole epäilystäkään. Monta kuukautta samansuuntaisia kirjoituksia ja ajatuksia. Ja äitiysloman loppuessa, uuden työn alkaessa lauseet muuttivat hitaasti muotoaan. Ajatukset elämän loppumisesta katosivat. Elämä tuntui elämisen arvoiselta.

Kun luin niitä sivuja, hämmästelin eniten sitä, miten olen saattanut UNOHTAA tunteneeni joskus niin. Onko siinä liikaa häpeää, ja olen haudannut muiston säästääkseni itseäni?

Yhtä paljon hämmästelen sitä, millaisen hulluuden partaalle yhdistelmä narsistisesta miehestä, pienestä vauvasta ja uhkaavasta työttömyydestä minut vei. Minut, joka olen varmasti hyvin analyyttinen, selväjärkinen ihminen. Siihen aikaan olin varmasti paljon "heikompi" kuin tänään. Herkempi, haavoittuvaisempi. Nuorempi.

Olen kiitollinen, että selvisin hengissä. Päiväkirja ei kerro, miksi. Minulla on vain oma epäilykseni uudesta työstä, joka antoi ajattelemista, uskoa tulevaan, tunnetta menestymisestä ja kiitosta muilta ihmisiltä.