Luin eilisen postaukseni uudestaan. Se toi mieleen toisen kipeän muiston. Aiemmin sanoin, etten muista talonrakennusajasta juuri mitään. Muistan minä paljonkin. Kun kaunis järvenrantatontti ostettiin, Veikko oli pieni. Tontti oli silkkaa metsää. Mies kaatoi puita ja ajoi niitä pois, toista viikkoa. Minä ja isäni keräsimme valtavat määrät oksia ja poltimme ne. Veikko nukkui tontin reunalla vaunuissa, itkuhälytin kulki taskussani. Sääskiä ja paarmoja oli helvetillinen määrä. Oli kuuma kesä. Laihduin risusavotan aikana viisi kiloa. Se oli seuraava kesä... tai ehkä jopa vasta sitä seuraava, siitä kun olin saanut sen työpaikan.

Meillä oli edelleen repiviä riitoja. Mies uhkaili edelleen riidelleessään erolla. Oli syksy. Riidan aihetta, kuten tavanomaista, en taaskaan jaksa muistaa. Varmaan se oli jotain rahaan, talonrakentamiseen tai ajankäyttöön liittyvää, todennäköisesti. Riidan päätteeksi mies otti ja lähti tontille. Uhkasi erolla, taas. Siihen aikaan minä vielä jollakin tasoilla uskoin miehen puheita. Ne satuttivat tosi syvästi. Olin huolissani, pahoillani, pettynyt. Jos se oikeasti jättää minut? Jälkikäteen tiedän, ettei se koskaan olisi minua jättänyt. Erokortin ilmoille heittäminen oli miehen tavanomainen temppu, jolla hän sai huomion käännetyksi pois riidasta ja omista tekemisistään ja minut rukoilemaan anteeksiantoa. Aina, vaikka syy olisi ollut hänen. Meni monta vuotta, ennen kuin tajusin, että mies pelaa peliä. Sanoja vailla merkitystä.

Tuona nimenomaisena iltana, kello oli ehkä kymmenen, jätin Veikon yksin nukkumana kotiin. Asia, mitä en ole tehnyt koskaan sitä ennen enkä koskaan sen jälkeen, en ikinä. Ajoin yöpaita päällä raksalle kuin hullu. Juoksin puolikohmeisessa mudassa pitkin möyrittyä tonttia miehen traktorin luo. Itkin, huusin, paruin, ruikutin. Mies vilkaisi minua kylmästi ja jatkoi töitään. Kiersin traktorin eteen. Hän ajoi kohti. Olin polvillani siinä mudassa ja mietin, että ehkä se tosiaan ajaa päälle. Vaaleanpunainen kylpytakki ravassa, muta crocseihin puettujen varpaiden välistä tursuten, naama itkusta turpeana, kylmä, märkä. Mies sammutti koneen ja totesi, että jos aion tappaa itseni, niin voin suorittaa sen vapaasti kotona, lähti, hyppäsi autoon ja katosi jonnekin. Minä ajoin kotiin. Vauva nukkui tyytyväisenä edelleen. Mies tuli seuraavana iltana.

Asiasta ei puhuttu. Koskaan. Muistikuva tästä tapahtumasarjasta on ihmeen kirkas. Muistan sen mudan, kylmän, traktorin pörinän, miehen katseen, vaatetuksen - kaiken. Ja etenkin muistan sen tunteen.

Mutta hän oli vain vihainen. Ei minulla ollut mitään pienintäkään käsitystä siitä, että tällainen käytös ei ehkä ole ihan normaalia. Vasta jonkun vuoden päästä aloin todella miettiä, että olen päätynyt pitkään suhteeseen täysin empatiakyvyttömän, itsekeskeisen paskiaisen kanssa.