Kuuntelin miehen humalaista puhelua kotimaahan kaukana aurinkorannalla. Se kesti kauan, ainakin viisitoista minuuttia. Mies istui pimeässä, lämpimässä etelän yössä parvekkeella ovi auki, joi olutta ja puhui puhelimeen. Kuuntelin epäuskoisena sanoja. Kun olisimme seuraavana päivänä Suomessa, hän lähtisi Helsingistä yöjunalla kotiin. Minusta tai lapsista ei puhuttu sanaakaan. Ilmeisesti osa suunnitelmaa oli, että me jäisimme Helsingin lähelle sukulaisiin Joulun viettoon ilman perheenpäätä.

Päällimmäinen muisto tuosta ajatuksesta, joka velloi päässäni, on ihme kyllä häpeä. Miten selittäisin taas kerran miehen poissaolon muille ihmisillle? Ja vielä jouluna? Aivoni tekivät kiivaasti töitä yrittäen keksiä järjelliseltä kuulostavan valheen edelleen kerrottavaksi. Valvoin koko yön käsi pienen tyttäreni paljaalla selällä. Aamulla olin tehnyt ratkaisuni.

Mies saisi puolestani mennä kotiin. Junalla, lentäen, kävellen. Menköön. Ja kun hän sen tekisi, minä en valehtelisi hänen puolestaan. Kertoisin perhejoulun vieton yhteydessä kaikille, millaista elämäni todella oli. Millainen isä mies oli lapsilleen, millainen puoliso minulle. Miten olin sietänyt kaikki vuodet hänen pompotteluaan. Hänen ilmoitustaktiikkaansa: asiat vain tehdään näin, niistä ei tarvitse keskustella kenenkään kanssa. Kenenkään mielipiteillä tai tunteilla ei ole väliä, hän päättää, hän tekee, hän osaa.

Aamulla matkalaukkuja pakatessani otin asian puheeksi. Sanoin, että kuulin jokaisen sanan, mitä hän selosti. Kysyin, kenen kanssa hän puhui puhelimessa. Kuulemma minun isäni. Olin vielä järkyttyneempi. Minun isäni? Miten hän oli onnistunut puhumaan isänikin siihen harhaan, että hänen ratkaisunsa ja tekonsa olivat normaaleja ja oikeutettuja? Ilmoitin kylmän rauhallisesti, että jos hän todella lähtisi ja olisimme Joulun lasten kanssa keskenämme, se olisi se kuuluisa viimeinen pisara.

 

Joulu vietettiin sukulaisissa koko perheen kesken. Hirveä joulu. Pienessä talossa paljon ihmisiä. Muut kuusen ympärillä nauramassa, pelaamassa seurapelejä, keskustelemassa, ottamassa muutama lasi viiniä. Lapset leikkivät saamilllaan lahjoilla. Ilo piti olla ylimmillään. Mies linnoittautui viideksi päiväksi melkein sataprosenttisesti yläkerran makuuhuoneeseen. Hänellähä oli siellä seuralainen, jota ilman ei voinut lähteä minnekään: tietokone. Välillä kävin vilkaisemassa, mitä hän tekee. Uskomatonta, mutta mies selaili erilaisia nettihuutokauppoja. Tietokone pöydällä, hiiri kädessä ja olut toisessa. Minua kuvotti. Tunsin niin suurta vastenmielisyyttä, että en pysty sitä sanoiksi pukemaan. Hänen korkea-arvoisuutensa ei tarvinut vaivautua viettämään aikaa minun sukulaisteni kanssa.

Minä en sanonut kellekään mitään. Toki huomasin, että kaikki ihmettelivät, mitä oli tekeillä. Mies kävi syömässä, kun ruoka oli valmis. Vastasi, jos joku jotain kysyi, mutta ei erehtynyt keskutelemaan kenenkään kanssa. Kiitti ruoasta ja painui takaisin kamariin. Kukaan ei sanonut mitään. Epäselväksi ei jäänyt, että kaikki kyllä pitivät käytöstä omituisena. Odotin kovasti kotiinpääsyä, satoja kilometrejä autossa. Muutamia päiviä aiemmin tekemäni ratkaisu tuntui selkeältä.

Katsoin elämääni ulkopuolelta. Kuin kärpäsenä katosta. Minä ja lapset siinä ja mies jossain omassa lokerossaan. Kaikki muut asiat maailmassa kallisarvoisempia kuin me. Kuin ihmiset ylipäänsäkäkään. Rahaa, valtaa, rikkautta. MInä halusin onnea, rauhaa ja rakkautta. Koko näytelmä näytti surulliselta ja koomiselta samaan aikaan. Ja sitä oli jatkunut vuosia, mutta minä olin kieltäytynyt näkemästä mitä tapahtui. Ja tilanne paheni koko ajan. Meillä ei ollut mitään yhteistä tarttumapintaa. Ei yhtään yhteistä mielenkiinnon kohdetta, koska lapsetkaan eivät hänen tärkeyslistallaan kovin korkealla keikkuneet. Ei mitään puhuttavaa, ei mitään sanottavaa. Päätin, että kotona minä sanon sen. Minä haluan eron. Minä jätän tämän miehen. MInä olen 35 vuotias ja minulla on elämä edessä. Minä en anna miehen pilata seuraavaa kolmeakymmentä elinvuottani. En halua elää jatkuvassa pelossa, varpaillani, pahoillani kaikesta mitä teen ja kaikesta mitä en tee. Kaikesta mitä sanon, ja kaikesta mitä jätän sanomatta. Minä selviän elämästä ilman tuota miestä ja minusta tulee onnellinen. Oma itseni. Aito, vapautunut, iloinen, nauravainen, itsevarma ihminen. Se, joka todella olen. En se, jonka nämä tauottoman moittimisen ja pelon vuodet ovat minusta tehneet.

 

Uusi vuosi oltiin kotona. Oli kova tuuli. Ammuttiin raketteja. Mies oli reilusti päissään, kuten aina ennenkin. Lasten kanssa mentiin sisälle aika pian. Mies lähti naapuriin juomaan. Olin helpottunut. Päätös, ratkaisu, tuntui koko ajan oikeammalta. Ihmettelin vain ja ainoastaan sitä, miksi en tehnyt sitä jo aiemmin.

MInulla oli muutama vapaapäivä ja seuraavana päivänä lapset meni vaarille. Naapurin rouva pyysi minua saunomaan ja menin ilomielin. Istuin saunassa, join siideriä ja vuodatin koko tarinan itkua pidätellen. Miia oli hämmästynyt. Todellako mies oli sellainen? Enkö ollut onnellinen? Vaikutimme ulospäin niin tavallisilta. Hän oli niin ujon oloinen ja minä niin vahva ja varma. Voiko olla totta, että mies käyttäytyy noin? Miksi siedät sellaista kohtelua? Et kai usko noita puheita? Ei terve ihminen puhuttele omaa avopuolisoaan noin. Puheen ryöppy oli loputon. Kysymysten tulva turrutti minut. Kolmen tunnin päästä koira haukkui. Mies tuli lasten kanssa naapuriin. MInä tunsin suunnatonta raivoa. Puhdasta vihaa.

Olin ensimmäistä kertaa kaikkien vuosien aikana lähtenyt kotoa ilmoittamatta minne menen, koska tulen. En kertonut vaarille, en miehelle, en kellekään. Mies arvasi, missä olen. Hän raahasi lapset aikuisten juhliin, jotta pääsi valvomaan minua ja minun tekemisiäni. Puin päälleni ja lähdin kotiin lasten kanssa. Arvaatte varmaan, mitä mies teki. Hän jäi sinne ryyppäämään.

Elettiin tammikuun alkua vuonna 2015. Ratkaisu oli selvä.

Klo 02 yöllä, unettomana taas kerran, lähetin miehelle tekstiviestin:

"Kyllä tämä on nyt jo nähty. Minä haluan eron. Pyydän kiinteistönvälittäjän käymään mahdollisimman pian".

Sen jälkeen helvetti oli irti.