Kovimpien pakkasten aikaan, kun eroa oli tehty noin kuukausi sattui omituinen asia. Kerron kuitenkin muutamista viikoista, joita elin ennen sitä Suura Ihmettä.Lunta tuli viikossa melkein metri. Lumilinko seisoi keskellä pihaa. MInä en osannut käyttää sitä. Pukkasin kolalla lunta joka ikinen päivä aamulla ennen lasten herättämistä ja illalla töistä tultua. Sisu kasvoi. Ajattelin, että minä saatana näytän sille. Minä en sitä tarvi mihinkään. Ei ole sellaista asiaa, jota en osaisi, jaksaisi tai pystyisi itse tekemään. Keskuslämmitys tuotti hieman päänvaivaa alkuunsa. Mittari piippasi jäätymisvaarahälytystä ja yritin epätoivon vimmalla saada uunia syttymään. Koko varasto oli kuin savusauna, mutta syttyihän se. Etsin netistä ohjekirjan ja kysyin isältäni apua. Päivä päivältä tunsin voimaantuvani yhä enemmän. Lumityöt, uuni. Ne kaksi asiaa, joista minun ei juuri ollut tarvinut koskaan huolehtia kotona. Nyt olin todistanut itselleni, että osasin ja pystyin. Ihan mihin tahansa.

Kirjoittelin sähköpostia sattuman kautta erään meidän yhteisen tuttavan kanssa. Miehen. Naimisissa olevan, ikäiseni, kahden lapsen isän kanssa. Viestien sävy muuttui viikkojen kuluessa. Muistan elävästi kuin eilisen päivän oman hämmästykseni: miksi tuollainen kivannäköinen, hyvätuloinen, fiksu ja filmaattinen mies olisi kiinnostunut MINUSTA. Hänen vaimonsa oli kauniimpi, laihempi, pidempisäärinen, aina kammattu, laitettu. Ei hevosenpaskaa kengän pohjassa eikä heiniä hiuksissa. Minusta? Minähän olin ruma, lihava, kaikinpuolin vastenmielinen.

Itsetuntoni oli nollassa. En ollut edes tajunnut sitä. Pyrin verhoamaan itseni mitä ihmeellismpiin kaapuihin. En pitänyt peilikuvastani vaatteet päällä ja vielä vähemmän ilman vaatteita. Olin 170 cm pitkä ja painoin 67 kiloa. Kilot olivat kertyneet ennen kaikkea lanteille. Miehen lukuisat tekstiviestit, joissa viitattiin jättimäiseen läskiperseeseen, soivat taustalla päivästä toiseen, vaikken sitä edes itse tiedostanut.

Ja sitten tämä mies, toinen onnettomassa parisuhteessa elävä, joka kaipasi elämäänsä piristystä. Viestien sävy muuttui päiväpäivältä härskimmäksi. En olisi uskonut ikinä itsestäni, että pystyn sellaista tekstiä edes tuottamaan. Kuin jostain pornonovellista. Sain itsevarmuutta. Kävin kampaajalla ensimmäistä kertaa liki kolmeen vuoteen. Värjäsin hiukseni samanlaisiksi kuin nuorena - silloin kun tapasin mieheni. Hän ei pitänyt ko. sävystä, joten en ollut tehnyt tukalleni mitään vuosikausiin. Varasin tatuointiajan. Olin suunnitellut toista kuvaa monta, monta vuotta. Mieheni oli tehnyt selväksi, ettei pitänyt tatuoinneista. En tiedä, oliko se lopulta itsevarmuuteni, joka kasvoi vai joku käsittämätön viha. Tai vapaus: minä olen aikuinen ihminen. Minä saan tehdä itseni kanssa ihan kuten parhaaksi haluan ja tatuoida vaikka kirkkkoveneen keskelle naamaani, jos siltä tuntuu.

Tuli helmikuinen pakkaspäivä. Hän oli vuokrannut mökin. Minä olin saunonut edellisenä iltana ihan yksin vietyäni lapset nukkumaan. Kaikki karvat oli siistitty, iho kuorittu, rasvattu. Uusi tukka kauniisti laitettu, sopivasti meikkiä, sipaus hajuvettä kaulalla. Kesken työpäivän livistin mökille. Olin kuin 14 vuotias teini ensimmäisillä oikeilla treffeillä. Minua jännitti niin, että sydän tuntui tulevan ulos rinnasta. Posket punaisina, hieman tärisevin käsin avasin mökin oven, riisuin pitkät talvisaapikkaani ja takin. Riisuin pian kaiken muunkin. Silloinkin, vielä siinä hetkessä, minua hävetti ja arvelutti, miltä mahdan näyttää. Lihava, lyhytjalkainen, ruma.

Seksi ei ollut kovin kummoista. Mutta se tuli tarpeeseen. Enkä tarkoita sellaista tarvetta. Henkiseen tarpeeseen. Mies lähetti minulle viestejä sen jälkeen. Miten upealta näytin, kun riisuin vaatteitani. Miten kaunis olin, miten upea, kurvikas ja selvästi treenattu kroppa minulla oli. Miten kuka tahansa olisi ikionnellinen, kun näkisi moisen ilmestyksen alastomana edessään. Miten upean seksikäs uusi tatuointini olikaan.

Kävimme mökillä vielä kerran. Tänä päivänä olemme yhä ystäviä. Hyvän ystäväni, sen järjen äänen, lisäksi minulla on suuresti kiittäminen tätä miestä siitä, että sain itseni takaisin.

Ostin uudet farkut. Hienosteluliikkeestä, hintaan 120 euroa. Pirun tiukat stretch-farkut. Ensimmäiset elämässäni. Katsoin itseäni liikkeen peilistä edestä, sivusta, takaa. Takapuoleni ei näyttänytkään enää jättimäiseltä ihrakasalta, vaan harvinaisen pyöreältä ja hyvännäköiseltä. Ostin uuden puseron farkkujen kaveriksi. Sellaisen lyhyen, joka ei peittänyt pyllyäni.

Muutos huomattiin töissä välittömästi. Viikon aikana ainakin kymmenen ihmistä kysyi, olenko laihtunut. En minä ollut laihtunut kuin pari kiloa. Olin pudottanut henkisen taakan harteiltani ja uskalsin näyttää siltä ihmiseltä joka olen. Aloin viihtyä kehossani. Tunsin samoin kuin aikana, jolloin tapasin miehen - pidin itsestäni sellaisena kuin olin. Ihan aidosti. Muutama miespuolinen työkaveri ihmetteli ääneen, miten sinulle on tullut joku kevätvillitys - olet muuttunut jotenkin niin paljon lyheyssä ajassa.

Kannoin pyöreän pyllyni ylpeästi virastotalon portaissa lyhyessä paidassa ja ajattelin, että tässäkin talossa on varmasti joku, jonka mielestä minulla onkin hyvä kroppa. Aikuisena, kahden lapsen äitinä päätin kantaa itseni ylväästi. Kaikki mieheni hokemat, ilkeät, satuttaneet sanat alkoivat paitsi haalistua, jotain muutakin. Aloin tajuta, että kaikki se lyttääminen ja haukkuminen oli vain ja ainoastaan keino pitää minut otteessa. Hiljaa, alistettuna, epävarmana. Lisäksi aloin tajuta, että olin ollut vuosia itseäni huomattavan paljon vanhemman ja reilusti ylipainoisen, huonokuntoisen juopon kanssa. Että jos todella eroaisin, olisi vähintäänkin todennäköistä, että MINÄ löytäisin hyvinkin häntä paremman miehen, mutta HÄN puolestaan tuskin tulisi ikinä saamaan yhtä nuorta ja viehättävää naista.

Ensimmäinen askel kohti sisäistä rauhaa oli otettu. Kirjoitettuna se kuulostaa varmaan röyhkeältä itserakkaudelta. Se ei kuitenkaan ole sitä tänäpäivänä, eikä ole koskaan ollutkaan. Se on vain huikea tunne siitä, että minä olen tällainen kuin olen - pidän itsestäni tällaisena kuin olen ja olen ihan varma siitä, että on muitakin ihmisiä jotka pitävät minusta. Minulla voisi olla asiat huonomminkin, minä olen iloinen siitä, mitä olen saanut. Se ajatus laihdutti minua muiden silmissä kai kymmenen kiloa, ja saatoinpa kasvaa samalla pituuttakin useamman sentin lisää.