Miehen syntymäpäiväjuhlat pidettiin yrityksen tiloissa perjantaina klo 18 alkaen. Viinaa oli tilattu varmaan monella tonnilla ja makkaraa lavoittain. En välittänyt, asia ei liikuttanut minua mitenkään. Yhteisiä ystäviämme osallistui juhliin runsaasti, tokikin vieraslista oli kovin miesvoittoinen - yksi nainen oli mukana juhlimassa usean kymmenen hengen joukossa.

Juhlat jatkuivat selvästikin pitkään, koska lauantai-iltana pihassa kävi auto. Katsoin ikkunasta, kun umpikännissä oleva rakas siippani haki autotallista jotain. Sen arvaamiseen, mitä sieltä piti hakea, ei kummoisia älynlahjoja tarvita. Lisää viinaa kannettiin porukalla autoon ja auto katosi.

Mies tuli reissustaan kotiin tiistaina. En sanonut mitään, en edes katsonut häneen. Hän oli minulle kuin ilmaa. Ne päivät, kun hän oli poissa, vietimme lasten kanssa ihan tavallista arkea. Touhuilimme kotona, siivosimme, pelasimme seurapelejä. Kun mies astui ovesta sisään, ilmapiiri muuttui. Tunsin niin sanoinkuvaamattoman syvää ahdistusta, etten osaa sitä koskaan kuvailla kenellekään.

Juhlista kuulin monilta ihmisiltä jälkikäteen. Niistä puhutaan vieläkin, ja aikaa on kulunut kohta vuosi. Paikalla oli käynyt useampaan kertaan poliisit ja kahdesti ambulanssi, toisella kerralla eräs henkilö oli viety keskussairaalaan. Se siitä. Mielessäni ajattelin vain, miten ihanaa on, ettei minun tarvitse enää hävetä hänen puolestaan. Miten oikeastaan on hyvä asia, että koko kylä ja kaikki näkevät, millainen ihminen hän todella on ja mitä minun pitäisi edelleen sietää.

Viikko juhlien jälkeen, edelleen sohvalla nukkuen, ilman, että olimme vaihtaneet sanaakaan keskenämme, mies räjäytti pajatson.