Tarinan kirjoittamisessa on tullut taukoa syistä, jotka varmasti kerron, kun päästään elämää tätä joulukuista päivää vuonna 2015. Tässä tragediassa olen pääsemässä koko ajan lähemmäs nykypäivää, eletään tammikuuta 2015.

Olen laittanut miehelleni yöllisen tekstiviestin, jossa kerron halustani erota, valvottuani ja murehdittuani taas yhden yön. Tuo tekstiviesti oli jälkikäteen ajatellen hyvinkin mielenkiintoinen asia, koska se sai miehestä esiin sellaisia puolia, joita en ollut vielä yhteisten pitkien vuosien aikana voinut edes kuvitella hänestä löytyvän.

Miehen vastaus viestiini oli yksinkertaisen lyhytselitteinen: "Hienoa. Olenkin odottanut, koska tulisit järkiisi. Olet pilannut elämäni. Kyllä sinä vielä näet, ettei tuollaista rumaa, hullua ja lihavaa akkaa kukaan huoli edes rahasta. Huora."

Minä, hänen kahden pienen lapsensa äiti, uskollinen avopuoliso kymmenen vuoden ajan, ikäisekseni taatusti hyväkuntoinen, kaunis, hyvin menestyvä nainen olin ruma, lihava, hullu huora. Järki sanoi, että viesti on täyttä pötyä. Sanat satuttivat silti. Kaikkien niiden haukkujen, lyttäysten ja pelossa elämisen jälkeen mies onnistui yhä satuttamaan minua. En vastannut viestiin mitään. Niitä tulvi koko yön - mies oli jossain ryyppäämässä. "Läskiperseinen huora". "Olet vastenmielinen ja kuvottava, onneksi pääsen sinusta vihdoin eroon". "Olen jo vuosia toivonut, että kuolisit". Luin viestejä väsyneenä, järkyttyneenä ja toisaalta jossain taustalla soi koko ajan ajatus siitä, että luojalle kiitos siitä, että tulin järkiini - mies on umpihullu.

Mies nukkui työhuoneen sohvalla. Minä nukuin makuuhuoneessa, useimmiten kuopus kainalossani. Aamulla hän lähti ennen kuin me heräsimme ja illalla tuli yleensä vasta, kun olin jo yläkerrassa. Meninkin kyllä makuuhuoneeseen jo kun vein lapset nukkumaan - välttyäkseni kohtaamasta miestä.

Kiinteistönvälittäjä kävi tammikuun puolivälin jälkeen. Talon arvo oli pienempi, kuin mitä minä tai hän olisi arvannutkaan. Oltiinhan syrjäseudulla. Rakentaminen tuli maksamaan paljon enemmän kuin mitä arvio oli. Kysyin mieheltä tekstiviestitse, haluaako hän ostaa talon (hän ei halunnut osallistua, kun välittäjät kävivät meillä kotona). Hän ilmoitti, että ei halua ostaa taloa - se ei ole koskaan tuntunut hänen kodiltaan ja häntä on aina siellä ahdistanut olla, kun minä olen sen täyttänyt kaikella turhanpäiväisellä krääsällä. Näinkin voi toki asiaa ajatella, jos puoliso pitää siisteydestä ja kauniista kodista. Ilmoitin ykskantaan, että minä kysyn pankista lainaa ja ostan itse talon. Hän luonnollisestikin ivallisesti nauroi: kuvittelenko minä, köyhä, hullu, palkollinen piika - saavani pankista tuollaisen lainan ilman takaajia! Ilmoitin, että selvitän asiaa.

Otin pankkiin yhteyttä. Laskettiin asiaa ja pankinjohtaja lupasi lainan. Miestä tämä ei tietenkään miellyttänyt. Hän oli sitä mieltä, että olen lahjonut kiinteistönvälittäjät ja yritän kusettaa häntä. Kehotin häntä sitten ostamaan talon minulta, en halua myydä sitä ulkopuolisille - sehän on lasten koti.

Miehen syntymäpäiviä, pyöreitä, juhlittiin 29. tammikuuta. Sosiaalisessa mediassa yhteiset tuttavat kyselivät, missä juhlat pidetään ja mitä lahjaksi ja vaikka ja mitä. MInä vastasin kaikille rehellisen ytimekkäästi: minä en tiedä, minua ei kiinnosta eikä minua ole kutsuttu. Tunsin kummallista helpotusta ja onnea, kun sain vihdoin kaikkien vuosien jälkeen kertoa kaikille totuuden. Ei enää valkoisia valheita, ei kulisseja, ei jälkien peittelyä eikä vahinkojen epätoivoista hallintaa. Minä en ollut enää vastuussa hänen tekemisistään eikä minun tarvinut hävetä hänen puolestaan.

Kaksi päivää ennen syntymäpäiviä sain yöllä mieheltä viestin. "Muista katsoa selkäsi taakse. Tulet vielä näkemään, mihin minä pystyn". Sen jälkeen meni päiviä, ehkä jopa viikkoja, etten nukkunut. En uskaltanut nukkua. Mietin asehuoneessa olevaa valtavaa metsästyskivääreiden, haulikoiden ja käsiaseiden arsenaalia. Mietin viime vuosina lukemiani otsikoita perhesurmista ja hulluksi tulleista perheenisistä. Miten kaikki hokivat, etteivät tienneet eivätkä olisi uskoneet - ihan tavallinen perhe. Minä pelkäsin. Unettomat yöt näkyivät luonnollisesti kaikessa, mitä tein. Töissä olin kuin kävelevä haamu. Laihduin muutamassa viikossa monta kiloa. Ajatus ei juossut. Lapset saivat osansa: en jaksanut tavanomaista huutoa, mekastusta, jankuttamista ja asioista muistuttamista. Olin väsynyt.

Oli minulla paras ystäväni, jolle puhua. Hänen hevosensa selässä lumisessa pakkasaamussa istuessa, metsäpolkua pitkin rauhallista käyntiä pitkin ohjin tarpoessa kerroin kaiken. Paras ystäväni, joka oli lapseni kummi, elänyt elämääni kaikki ne vuodet rinnallani. Hän ei tiennyt totuutta. Kukaan ei tiennyt totuutta. Aloin pudottaa palasen kerrallaan siitä, millaista elämäni todella oli. Ystäväni kuunteli. Hän oli se järjen ääni, jota siihen hetkeen todella kaipasin. Hän kertoi minulle, millainen ihminen todella olen. Että mieheni puheet ovat täyttä hulluutta ja että tervejärkinen aikuinen ei toimi noin. Tulen olemaan hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, että pysyin ylipäänsä kasassa. Että hän jaksoi päivästä ja viikosta toiseen soittaa, kysyä miten jaksan, haluanko jutella - lähdetään vaikka hölkälle, että saat ajatuksia vähän ravisteltua.

 

Kerroin isälleni, että olen kyllästynyt tähän ja haluan erota. Arvatkaa, mitä hän vastasi. "Nyt kyllä lopetat tuollaiset puheet". Armas mieheni oli onnistunut kietomaan Minun Isäni hänen viehätysvoimansa ympärille niin, että isänikään ei nähnyt totuutta. Ei, vaikka hän asui lähellä meitä ja seurasi arkeamme monta vuotta. Hän korvasi miehen paikkaa sen minkä pystyi: teki lumitöitä, lämmitti uunia, vahti lapsia. Antoi perheen isän nukkua sohvalla humalaansa pois ja vakuutti minulle, että joskus tarvii saada vähän nollata. En tiedä vielä tänäkään päivänä, miksi isäni halusi, että olisimme olleet yhdessä. En ole kysynyt. Ehkä joskus rohkaistun kysymään.

 

Sitten tuli se tammikuun lopun päivä ja ne paljon odotetut Suuren Johtajan Suuret Juhlat. Isäni ei osallistunut juhliin. Monta yhteistä ystävää osallistui kyllä. Ja mies oli alkanut hankkimaan kovasti uusia "ystäviä" eroilmoitukseni jälkeen.

Juhlista tuli totisesti ikimuistoiset.