Kesä oli opettanut minulle paljon. Olin todella oppinut ymmärtämään, että omaisuus, tavara, kiiltävä kulissi, Mersu ja iso omakotitalo kauniine pihoineen eivät tuoneet onnea ihmisen elämään. Hevoset oli tuoneet iloa minun elämään, mutta niistä oli pakko luopua ja laittaa järki sydämen edelle. Vanha saksanpaimenkoira oli lopetettu eläinlääkäriystävän toimesta kotona marraskuun lopussa. Liki 13 vuotias koira, jonka silmistä oli elämänilo jo sammunut. Koira, joka oli vanhempi kuin lapseni. Kirjaimellisesti puhetta vailla. Koira, jonka jätin aamulla isolle pihalle kun lähdin töihin ja joka odotti minua siellä kun tulin 9 tunnin päästä kotiin. Elämäni koira.

Hevosten lähdettyä päätin, että on aika uudelle koiralle. Täyttämään aukkoa sydämessäni ja tarjoamaan minulle tekemistä niillä viikoilla, kun lapset on isällään. Olin toki miettinyt koiraa jo pitkään ja punninnut eri rotuja ja jopa kontaktoinut useita kasvattajia. Halusin pitkäikäisen ja perusterveen rodun, saksanpaimenkoiraa pienemmän, kuitenkin tekevän ja aktiivisen. Tottelevaisuuskokeet siinsivät jo silmissäni.

Piki tuli meille syyskuun lopussa 7 viikkoisena karvapallona. Ihanaa. Hertta oli kehittänyt itselleen koirapelon lyhyessä ajassa vanhan uroksen mentyä ja pelkäsi pentua kuollakseen. Nyt 4 kk myöhemmin ajatus tuntuu ihan hassulta.

 

Eksyin vähän sivuraiteille aiheesta. Ajatus soljuaa. Piti kirjoittaa talosta. Jota mies ei halunnut ostaa, koska se ei ollut hänen kotinsa. Jonka minä olin päättänyt ostaa. Pankista luvattiin laina, mutta kaikki oli lomalla. Heinäkuussa mies keksi, että minun pitää maksaa hänelle vuokraa 500 euroa /kk, koska asun talossa ilmaiseksi. Jälkikäteen ajatellen ja varmasti kaikista muista ajatus on todella huvittava, mutta minä ahdistuin. MIes uhkaili asianajajalla ja lakimiehelle ja tuomioistuimella. Minä soitin oikeusaputoimistoon ja kysyin, onko asia todella näin. Että kun minä maksan meidän yhteistä lainaa 1000 euroa /kk, niin vielä pitäisi maksaa vuokraakin. Vastaus oli yksiselitteinen: minun ei tarvitse maksaa, koska maksan lainan yksin.

Ilmoitin asian miehelle. Mies vaati minua tekemään esisopimuksen kiinteistön kaupasta, jossa on erikseen mainittu, että kauppahinta kasvaa sitä mukaa kun laina lyhenee. Samaan paperiin laitoin maininnan siitä, mitä irtaimiston jaosta on sovittu, koska siitä oli tapeltu koko heinäkuu. Että kiinteistön kauppaan (maksoinhan ylihintaa hänelle) kuului myös irtaimisto poislukien erikseen mainitut tavarat sekä minun autoni, lumilinko ja ruohonleikkuri. Paperi on allekirjoitettu 30.7.2015.

Tuntuu varmasti oudolta, että paperissa piti erikseen todella mainita esim. tuo ruohonleikkuri. Kerron teille nyt, miksi.

Meillä oli kaksi ruohonleikkuria. Toisessa oli joku pikkuvika ja koska mies oli itse Kuningas, sen sijaan että hän olisi korjannut sen, hän osti uuden. Sovittiin, että hän korjaa toisen leikkurin ja minä saan toisen. Hän ei saanut leikkuriaan korjautettua ja lopputuloksena minun ruohonleikkurini oli hänelllä lainassa noin joka toinen viikko. Yleensä hän ei palauttanut sitä sovittuna aikana ja jouduin erikseen mainitsemaan asiasta monta kertaa. Heinäkuussa äitini oli käymässä. Mies lupasi hakea lapset ja tuoda ruohonleikkurin samalla. Mies haki lapset, mutta ei tuonut leikkuria. Minä laitoin hänelle viestin: "Unohdit leikkurin, mutta minä haen sen itse, kun nyt ei sada". Koko kesä 2015 oli todella sateinen ja ruohonleikkuuilmat oli vähissä. Mies soitti ja huusi kuin hullu, että minä en hae hänen pihaltaan yhtään mitään tai hän soittaa poliisit.

Olin juuri saanut kammettua raskaan leikkurin Mersun avoinaiseen peräkonttiin ja hyppäsin auton rattiin, kun mies kaahasi pihatietään kotiin kuin hullu. Todella, kuin hullu. Käänsin auton ja lähdin ajamaan kotiin päin ja hän yritti kiilata minut ojaan! Uskokaa tai älkää. Ajattelin, että tuo ei ole kyllä terve, väistin ja ajoin kotiin (jossa tiesin äitini olevan, joku ihminen turvaksi) soratietä 80-100 km/h. Mies ajoi koko matkan aivan puskurissa kiinni. Postilaatikolle pysäytin auton ja kysyin, onko hän ihan terve. Hänellä oli meidän 3 ja 6 vuotiaat lapset kyydissä ilman turvavöitä ja -istuimia ja hän kaahasi puskurissani kiinni kuin hullu. Hän huusi suu vaahdossa takasin, että varastan hänen omaisuuttaan. Vielä näinkin pitkän ajan jälkeen tätä kirjoittaessani sydämeni alkaa hakata ja minua ahdistaa. Mies huusi soittavansa poliisit, koska minä varastan hänen omaisuuttaan ja hän on seurannut varasta tämän kotiin asti. Ihmettelin, että millainen varas on se, joka laittaa tekstiviestin etukäteen, että tulee hakemaan oman tavaransa pois ja sanoin, että totisesti toivon, että ne poliisit tulee tänne asiaa selvittämään. Lähdin kohti autoani, jolloin tämä saatanan hullu otti ojan reunasta kiven ja heitti sen minua kohti. Lapset istui takapenkillä ja näki kaiken.

Ajoin kotiin sen lopun sata metriä, istuin portaalle ja tärisin.

Mietin talon ostamista. Lasten takia... sehän oli niiden koti. Toisaalta, minun pitäisi asua tuon hullun naapurissa, alle kolmen kilometrin päässä mahdollisesti lopun elämääni. Olisinko valmis sellaiseen? Olisiko ratkaisu lasten edun mukainen? Oliko koko ajatuksessa mitään järkeä - minä yksin valtavan isossa puulämmitteisessä talossa? Sehän oli yksi työmaa.

Minä rakastin sitä taloa. Ja rakastan edelleen. Ajatus luopumisesta tuntui hirveälle ja eniten surin pihaani. Upeita, satojen neliöiden perennapenkkejä, joiden eteen olin laittanut todella paljon aikaa, rahaa ja rakkautta. Juttelin ystävieni kanssa asiasta. Kaikki kannustivat ostamaan talon - sehän on koti.

Kaiken tämän ohella mies vaati minua tekemään hänen yhtiönsä työt kuten tähänkin asti. Tällä kertaa oli vielä erityinen kiire.