Olin rakastunut Karin viesteihin. Hän oli ihana. Huomaavainen, kiltti, kohtelias. Älykäs. Hän kirjoitti ketterästi ja viljeli huumoria, joka oli toisinaan sopivasti mustaa. Tunsin kummallista yhteyttä. Vaihdoimme kymmenittäin viestejä joka päivä. Toisinaan lähetimme kuvia siitä, mitä milloinkin touhuilimme. Lähetin kuvia tallilta, kotoani, uusista pitsiliiveistäni. Hän lähetti kuvia töistä, kotoaan, eläimistään.

Viileänä päivä, kesäkuun 10., ajoin uudehkolla perheautollamme sivutietä kohti annettua osoitetta. Navigaattori neuvoi rauhallisella äänellä. Itse olin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Tunsin itseni lukioikäiseksi tytöksi. Auton taustapeilistä näin hehkuvat, punaiset poskeni. Sydämeni pamppaili rinnassani kohtuutonta vauhtia ottaen huomioon, että istuin auton ratin takana.

Syrjäisen pikkutien päässä, perillä pihassa, minua odotti vanha rintamamiestalo, turhan pitkä heinä, epämääräisiä tavaroita joka nurkalla. Epäilin hetken, etteivät jalkani kantaisi, kun astuisin ulos autosta. Sinä hän oli. Minua pihalla vastassa. Hän oli juuri niin hauskan näköinen kuin muistinkin, jopa komea. Hän katsoi minua suoraan silmiin, pilkettä silmäkulmassaan ja rutisti minut syliinsä. Minua paleli. Hän oli laittanut tulet ulkosaunan pukuhuoneeseen. Istuimme sohvalla takkatulen ääressä. Hullu himo ja kaipaus oli ilmassa niin sakeana, etten osaa sitä edes selittää. En ole kokenut sellaista teinivuosien jälkeen, enkä varmasti tule enää ikinä kokemaan. Hän suuteli minua pitkään ja veti minut kiinni rintaansa. Tätä kirjoittaessanikin ihokarvat nousevat pystyyn. Melkein pystyn elämään sen tunteen uudelleen.

Seuraava tunti muutti koko elämäni. Seksi oli parempaa kuin koko 35 vuotisen elämäni aikana olin koskaan kokenut. Siitä huolimatta, että meitä molempia jännitti enemmän kuin kuvitella saattaa. Hän oli juuri sellainen, kuin olin ajatellutkin. Kiltti, kohtelias, huomaavainen. Ennen kaikkea - siitä ei voinut erehtyä - hän oli hulluna MINUUN. Minuun. Kaikkien parjausten jälkeen olinkin kaunis, seksikäs, urheilullinen, treenattu, ihana. Minulla olikin maailman terhakkaimmat rinnat sen sijaan, että ne olisivat olleet onnettoman pienet. Maailman ihanin pylly. Minulla?!

Sen tapaamisen jälkeen koko elämäni muuttui. Tiedostin hyvin, että en tuntenut tätä miestä oikeasti ollenkaan. Tiesin hänestä juurikin sen, mitä hän oli itse valmis kertomaan. Meillä oli yhteisiä tuttuja, joita seuraavien viikkojen aikana mahdollismman huomaamattomasti - mutta silti jälkikäteen ajatellen varmasti tunnistettavasti - aloin haastatella aiheesta Kari. Kukaan ei sanonut hänestä yhtään pahaa sanaa. Kaikki kehuivat hänen olevan mukava ja hyväkäytöksinen ihminen, joskin jotenki erikoinen. Yhdyin ajatukseen. Hän oli jotenkin erilainen. Erilainen kuin yksikään koskaan tapaamani mies. Ennen kaikkea hän oli vastakohta nykyiselle asuinkumppanilleni joka mielessä. Hän otti minut huomioon, arvosti kaikkea sellaista mitä mieheni ei koskaan. Hän ei suorittanut eikä pyrkinyt ylöspäin, hän rakasti elämää ja käytti aikaansa siten, kuin minäkin päivänä hyvältä tuntui.

Mielessäni epäilin, että se voisi olla ongelma myöhemmin. Olinhan minäkin tietynlainen ahkera touhuaja - olin tottunut jollakin tavalla suorittamaan elämääni. Koko ajan piti tehdä jotain hyödyllistä. Laiskottelu tai joutenolo aiheutti (ja aiheuttaa yhäkin) minussa jonkinlaista huonoa omaa tuntoa.

 

Seuraavien viikkojen aikana tuli ilmi, että Kari tapaili muutamaa muutaakin naista kahvittelun merkeissä. Ei mitään sen enempää. Minä, joka en ikinä elämässäni ole ollut mustasukkainen, tunsin hullua, raivopäistä menettämisen pelkoa, kateutta ja mustasukkaisuutta. Samanaikaisesti tiesin hyvin senkin, että minulla ei ollut moisiin tunteisiin pienintäkään oikeutta. Minähän se olin, joka eli saman katon alla toisen miehen kanssa. Minulla ei ollut mitään oikeutta vaatia häneltä mitään.

Ennen juhannusta sain viestin, jonka sisällön muista kutakuinkin sanasta sanaan.

"Ole niin kiltti ja lopeta tämä, kun minä en kerrassaan pysty. Pelkkä ajatuskin siitä saa silmät kostumaan. En halua satuttaa itseäni enempää. Ole kiltti, ja lopeta tämä".

Näin todella ajatteli tämä minua 10 vuotta vanhempi mies. Ja näin hän kirjoitti. Hän tunsi syvästi ja puhui tunteistaan. Se oli minulle ennenkuulumatonta ja sanoinkuvaamattoman liikuttavaa. Omat silmäni kostuivat, kun luin viestiä. Luin sen varmasti kymmenen kertaa ennen kuin vastasin. Ja vastasin, että en pysty tätä lopettamaan, koska en missään nimessä halua. Koska haluan nähdä, mihin tämä johtaa. Ja että olen pahoillani, että olen asettanut hänet tuollaiseen tilanteeseen enkä voi edes kuvitella, miten inhottavalta hänestä tuntuu.

Ratkaisuni oli päivänselvä. Vaikka tämä järjetön hulluus, johon olin jotenkin vain ajautunut kaikessa rakkauden ja hyväksynnän kaipuussani, kestäisi vain kuukauden, se olisi sen arvoista. Jos tällaista rakkautta ja tunnetta olisi oikeasti elämässä tarjolla, olisin valmis ottamaan riskin.

Kesäkuun 17. päivä ilmoitin miehelleni, että haluan eron. Että mikään ei tunnu siltä, miltä sen pitäisi tuntua. Että en halua elää tällaista elämää lopun ikääni. Että tämä ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla.

Naapurista oli hiljattain kuollut vanha mies. Mieheni muutti tämän tyhjillään olevaan omakotitaloon saman viikon aikana.