Laastarisuhteeksi tulkitsemastani suhteesta erottuani olen miettinyt suhdettani tähän mukavaan ja kilttiin mieheen uudestaan. Miettinyt syitä siihen, miksi oikeastaan halusin lopettaa mutkattoman suhteen. Miksi en pystynytkään tuntemaan kuten olisin halunnut tuntea.

Annoin ehkä ymmärtää, että tämä suhde oli pelkkää ruusuilla tanssimista. Eihän se ollut, eihän mikään suhde ole. Hän oli voimakastahtoinen ihminen, joskaan ei ehkä samassa määrin kuin minä. Hänkin oli aika temperamenttinen. Ennen kaikkea hän oli mustasukkainen, mitä minä taas en ole. Sen voin rehellisesti sanoa.

Narsistin kanssa vietetyt vuodet opettivat minulle paljon. Päällimmäisenä uutta suhdetta rakentaessa on ajatus siitä, että en anna kenenkään enää koskaan kohdella minua huonosti. Se on kuin joku mantra, jota hoen päässäni. Muitakin on.

Minua ei saa enää pakotettua eikä ahdistettua.

Minua ei enää vahdi eikä komentele kukaan.

Minä en suostu voimaan huonosti toisen ihmisen oikkujen takia.

Minulla on oikeus olla oma itseni ja terveellä tavalla itsekäs.

Tämän kiltin miehen ja suhteen aikana oli muutamia asioita, joista käytiin useampaan otteeseen riitoja. Yksi oli tuo mustasukkaisuus. Se ilmeni monilla tavoilla. Mieleeni on jäänyt, kun lainasin hänen autoaan. Siellä oli ollut etupenkillä isot neulekäsineet. Hän tuli hyvin vaativaan äänensävyyn tivaamaan minulta, kenen käsineet autossa olivat. En minä tiennyt, kenen käsineet hänen autonsa etupenkillä olivat. Hän jatkoi jankuttamista: kuka mies minulla on kyydissä ollut.

Tulin yhtenä iltana jumpalta kymmenen minuuttia tavallista myöhemmin. Jäin juttelemaan tuttavan kanssa. Kotiin tultua hän aloitti saman, inhottavalla äänensävyllä esitetyn kysymystulvan. Miksi olen MYÖHÄSSÄ? Missä olen ollut? Kenen kanssa? Minusta se oli ihan hullua. Olen aikuinen ihminen, kai minä saan tulla omaan kotiini klo 20.00 tai 20.10 ilman erillistä ilmoitusta toiselle ihmiselle, joka ei edes asu kotonani. MItään yhteistä menoa tai muuta ei oltu sovittu, että hänen olisi tarvinut minua odottaa.

Paras oli kuitenkin someen liittyvä selkkaus. Se on niin järjetön, että jälkikäteen näen siinä jo vähän koomisia piirteitä. Olin ollut hänen tuttavamiehensä kanssa samaan aikaan moneen kertaan Facebookissa. Kun hän oli tullut paikalle, minä ja tämä ko. mies olimme melkein heti molemmat poistuneet chatista. Tästä hän veti johtopäätöksen, että minulla on tämän kolmen pienen lapsen isän kanssa suhde. Silloin sanoin ihan suoraan, että hänen ajatuskuvionsa ja salaliittoteoriansa ovat ihan sairaita eikä tuo ole tervettä.

Aina kun näistä puhuttiin, hän onnistui kääntämään asian niin, että minulta ei voi mitään kysyä eikä mitään sanoa ilman, että näen siinä jonkun ongelman. Se on varmaan osaltaan totta. Narsistiukon jälkeen näen syytöksiä ja kahlitsemista sielläkin, missä sitä ei ole. Mutta jälkikäteen olen kuullut laastarimiehen hyviltä ystäviltä, että hän on ollut aina järjettömän mustasukkainen ja omistushaluinen.

Luotin varmaan loppukädessä vaistooni. Johonkin sellaiseen, mitä ei voi järjellä selittää. Joku aisti, vaisto, tunne sanoi, että tästä ei hyvä seuraa, älä jatka. Ainakin toivon niin. Toivon, että en kuvittele löytäväni jostain täydellisen ihmisen, jossa ei ole mitään puutteita. Tiedostan kuitenkin hyvin itse, että minä en ole täydellinen, minä osaan olla hyvinkin rasittava.

Oli siinä muutakin kuin tuo mustasukkaisuus. Se oli omistushalua, joka oli verhottu rakkauden hattaraan. Hän rakasti minua niin hirvittävän paljon, että hänen oli pakko saada olla kanssani koko ajan, joka hetki. Kun halusin lähteä ystävän kanssa lenkille, hän halusi lähteä mukaan. Kun halusin lähteä tyttöjen kanssa Pohjoiseen, hän lähti omien kavereidensa kanssa myöskin. Kun halusin lähteä juoksutapahtumaan, hänkin halusi lähteä. Minua ahdisti se. Sanoin siitä suoraan. Se ei auttanut. Yleensäkään, vaikka sanoin suoraan monista hänen tavoistaan olla tai puhua, siitä miten ne tuntuivat pahalta tai loukkasivat, hän ei muuttanut käytöstään. Hän saattoi pyytää anteeksi, mutta ei yrittänyt muuttaa käytöstään.

Alkukesästä oli yksi alkukantainen raivokohtaus, jota en unohda ikinä. Se sai minut katsomaan tätä miestä hyvin eri tavalla. Oli lauantaiaamu. Lapset olivat heränneet ja tulivat makuuhuoneeseen. Laitoin valon päälle ja höpötin tytön kanssa sängynreunalla. Tämä mies nousi istumaan ja siitä edelleen seisomaan ja huusi tauotta keuhkojensa pohjasta. Jotakin siihen suuntaan, että on se nyt vittu, kun täällä ei saa saatana lauantainakaan nukkua yhtään pidemään, että voitkin olla noin helvetin itsekäs, että laitat valon päälle! Minä katsoin kirjaimellisesti haavi auki miestä, niin teki myös pieni tyttäreni. Kun sain järkytyksen siirrettyä sivuun, sanoin varsin rauhallisesti, että nyt on herran varmaan parempi siirtyä omaan osoitteeseensa jatkamaan unia, jos lauantaiaamuna klo 08 sytytetty yöpöydän valo on noin iso asia. Mies lähti. Mantra soi mielessäni. En aio hyväksyä järjetöntä käytöstä keneltäkään, en enää ikinä. Mies pyysi anteeksi, mutta jälki jäi silti. Jälkiä jäi monta. Siihen se varmasti lopulta kaatui, se suhde. En luottanut häneen. En uskonut hänen olevan oikeasti se ihminen, jota hän minulle esitti. Puheet lasten tekemisestä ja avioliitosta ahdistivat minua entisestään. Olin melko varma siitä, että hän halusi kahlita minut tavalla tai toisella itseensä niin, että en pääsisi pakoon.

On mahdollista, jopa todennäköistä, että tulen näkemään tällaisia merkkejä lopun elämääni sielläkin, missä niitä ei ole. On mahdollista, että en pysty enää ns. oikeaan parisuhteeseen. En ehkä asu enää koskaan miehen kanssa saman katon alla, en varmaankaan mene naimisiin enkä tee lisää lapsia. Koen ahdistavana kahlitsemisena monia asioita, joista ennen olisin ollut onnellinen. Nuorempana olisin iloinnut siitä, että joku rakastaa minua niin paljon. Että joku haluaa olla kanssani kaiken vapaa-aikansa. En enää. Nyt koen sellaisen hallinnaksi ja kahlitsemiseksi, mitä se ei kuitenkaan välttämättä ole.

Olen miettinyt parisuhdeasioita. Tulevaisuutta. Onko realistista, että pystyn asumaan valtavassa talossani yksin lopun elämääni, jos siltä tuntuu? Selviydynkö kaikista töistä? Taloudellinen puolikin mietityttää. Vuoden aikana olen kyllä pysynyt hengissä eikä mitään ole varsinaisesti puuttunut. Silti rahan kanssa saan olla todella tarkka. Yhden ihmisen tuloilla iso laina, pitkä työmatka, auton kulut ja lapset on melkoinen yhdistelmä. Kuitenkin... En ole valmis suhteeseen vain sen takia, että elämä olisi helpompaa! Ja sehän on oikestaan upein asia, mitä olen ihmissuhteista oppinut. En tyydy vähempään vain sen takia, että pääsen helpommalla. Mieluummin raadan työni yksin, murehdin vähät euroni ja olen kuitenkin jollain selittämättömällä tavalla vapaa kuin taivaan lintu. Ja millaista suhdetta minä haluan? Mikä oikeastaan on tärkeää? Mistä en ole valmis tinkimään yhtään, ja minkä kanssa voin elää?