Suhde narsistin kanssa ja ennen kaikkea ero ja kaikki mitä olen sen jälkeen kokenut, on saanut minut miettimään elämääni eri tavalla. Runojen lisäksi olen ahminut kirjaston psykologiaa ja persoonallisuutta käsitteleviä kirjoja. Yrittänyt miettiä, millainen ihminen MINÄ oikeasti olen. Ja sitäkin, miksi olen juuri sellainen kuin olen.

Luin hiljaittain Maaret Kallion kirjoituksen, jonka otsikko oli: "Pärjäävän rinnassa sykkii yksinäinen sydän". Se kolahti niin kovin, että liikutuin sitä lukiessani. Lainaan tässä katkelmia tuosta kirjoituksesta.

"Olipa kerran reipas tyttö, joka oli niin reipas, ettei hänestä tarvinnut lainkaan huolta kantaa. Hän piti puolensa, ilmaisi asiansa, lunasti lupauksensa ja hoiti omiensa lisäksi muidenkin vastuut. Tyttö oli pienestä pitäen topakka pakkaus, joka hoiti koulut, välipalat ja tunteet itseksensä, eikä turhaan vaivannut aikuisia."

Juuri tällainen lapsi minä olen ollut. Juuri sellaiseksi äitini  minut on kasvattanut. Pitää osata käyttäytyä. MIten sanotaan. Aikuisia ihmisiä pitää kunnioittaa. Pitää olla vaatimaton ja nöyrä, tehdä paljon töitä ja yrittää parhaansa. Äiti oli ankara. Lapsuuteni pääsin helpoimmalla, kun kannoin kotiin vain kiitettäviä arvosanoja, enkä aiheuttanut mitään huomiota. Pyrin olemaan huomaamaton, niin sain olla rauhassa. Lapsuuteni ja vanhempien ero, 90-luvun alun synkät lamavuodet... se on pitkä tarina, josta voisin kertoa joku toinen kerta.

"Aikuiseksi kasvaessaan tomerasta tytöstä tuli reipas nainen, joka ei esteistä kaatunut. Hän vaihtoi sujuvasti sulakkeet, sulatti pakastimen mennessään ja pinosi lelut tullessaan. Valittamatta hän siivosi oksennukset, takosi työt tunnollisesti ja hoiti marisematta mukulat. Hän muisti paketit opettajille, huolehti surevat sukulaiset ja pärjäsi urheasti vailla tukiverkostojen turvaa."

Juuri näin se meni. Hain töitä, pärjäsin, olin nöyrä, luotettava, vastuullinen ja kiltti. Jokaisen työnantajan unelma. Ura eteni vauhdikkaasti, en koskaan sanonut ei, mutta olin kovin tomera, tarmokas ja toimelias. Uskalsin sanoa, mitä ajattelen, vaikka sisälläni joskus purnasin kuitenkin hiljaa. En halunnut olla hankala. Kotona opin tekemään kaiken itse. Siivosin, nurkat kiilsi. Lapset kammattuna, puhtaissa ja toki silitetyissä vaatteissa. Koira koulutettuna asianmukaisesti. Paketit tarhaan, joululahjat kaikille, kortit, kirjeet, ystävänpäivän mummonkumminkaiman ristiäiset. Koko paletti oli hallussa. Olin hirvittävän ylpeä siitä, että osaan paljon, ehdin paljon, jaksan ja saan aikaiseksi. Minä en ketään tarvitse. En pyytänyt apua kuin äärimmäisen hädän edessä. Oli kunnia-asia pärjätä yksin.

"Reipas nainen ei motkottanut eikä märissyt, sillä reipas ei valita. Hän tarttui kaksin käsin asenteeseensa ja pakotti itsensä eteenpäin silloinkin, kun kyyneleet kirvelivät silmissä."

Tätä kohtaa lukiessani mietin paitsi katastrofaalista suhdettani narsistiin, myös työpaikkaani ja paluuta sinne äitiysloman jälkeen. Joskus olen ajatellut, että se työpaikka jätti itseasiassa suuremman trauman, kuin suhde hulluun. Juuri näin minä tein. Yksin surin, valvoin ja ihmettelin. Päällepäin näytin kovaa, vahvaa ja voimakasta. En valittanut. Lapsena opetettu heikkouden pelko ja kavahtaminen ("Älä siinä vingu!") ei varmaan irtoa minusta ikinä. Ei, vaikka tiedän, mistä se on lähtöisin. Ole kova, ole vahva. Älä valita, älä vingu. Tee työsi, ole ahkera!

"Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän. Reippauden hinta vain on kova: vain itsenäinen ja pärjäävä puoli heistä tulee muiden silmissä tunnistetuksi. He eivät saa riittävästi hyvää ja hellää, apua ja turvaa, koska toimivat hyvin omillaankin."

Kun erosin ja avauduin yhdelle yhteiselle tuttavalla sisälläni vellovasta ahdistuksesta, pelosta ja surusta hän oli silminnähden hämmästynyt. "Mutta sinähän olet niin vahva! Niin voimakas ihminen!". Sellaisena kaikki minut näkevät. NIin sukulaiset, ystävät kuin työkaveritkin. Silloinkin kun puhun surusta ja ongelmista, teen sen jo asian käsiteltyäni. En muista, koska olisin ITKENYT jonkun toisen ihmisen nähden. Patoan kaiken sisälleni, käsittelen sitä hiljaa ja sitten puolikeveästi voin kertoa tunteistani.

"Joskus kaikkein reippainta on tunnistaa oma jaksamattomuutensa. Ja joskus suurinta sydäntä osoittaa avun tarjoaminen juuri sille, joka sitä vähiten tuntuu kaipaavan."

Tätä minä olen yrittänyt opetetella. Että aina ei tarvitse jaksaa. Ei ole pakko tulla töistä kotiin, laittaa tulet uuniin, tehdä ruokaa, leikata nurmikko, pestä pyykkiä, imuroida, lenkittää koira, kerätä lelut, siivota pihaa, pedata sängyt, vaihtaa verhot, pyyhkiä pölyt... Ei ole pakko aina suorittaa jotain. Ei, vaikka lapsena on opetettu, että ahkera ja suorittava, pärjäävä ihminen on rakastettu ja hyvä. Joskus voi olla riittävän hyvä, vaikka ei tekisi mitään. Suurinta sydäntä osoittivat muutamat lähimmät ystäväni, jotka viime kesänä eron hankalimpaan aikaan jatkuvasti jaksoivat tarjota minulle apuaan. Lenkkiseuraa, kuuntelevaa korvaa, mitä vain. He tiesivät kuitenkin, että ei se niin helppoa ole, kuin annoin ymmärtää. Ja sinnikkäästi tarjotun avun saatoin ottaa vastaan. Ja pystyin puhumaan, kertomaan. Stressistä, pelosta, unettomista öistä. Heräsin joka ikinen yö kesä-heinäkuussa klo 02-04 välillä, enkä saanut unta. Stressi oli valtava. Luojalle kiitos, lähelläni oli muutamia niin Suurella Sydämellä varustettuja ihmisiä, että he tiesivät reippaan tytön tarvitsevan apua.

Ei pelkästään suhde narsistimiehen kanssa, vaan ennen kaikkea suhde äitiiin. Siinä on se ihminen, joka tänä päivänä olen. Päällisin puolin kova. Pärjäävä, menestyvä, vahva, voimakas. Puhelias, iloinen, sosiaalinen, nauravainen. Suora, rohkea, avoin. Sisällä on se toinen puoli. Katson itseäni peilistä joka aamu. Joka ikisestä ilman suunnasta, käsipeilin kanssa. Voivoi, takapuoli on yhtä iso kuin aina ennenkin. Ja tissit yhtä pienet. Ikä alkaa näkyä jo kasvoista, silmäkulmiin on tullut uurteita. Vuosien tupakointi näkyy suupielen ryppyinä. Voivoi. Tänäkin aamuna painoin 66 kiloa. Edelleen, kuten viimeiset kymmenen vuotta. Enemmän kuin mitään juuri tällä hetkellä toivoisin, että oppisin rakastamaan ulkoista itseäni ja näkemään sen kuten muut näkevät. Minusta on hullunkurista, kun töissä joku sanoo, ettei kaikki ole niin hoikkia kuin sinä. Tai jumpalla joku sanoo, että olisipa hänkin tuollainen teräsnainen, joka vetää viisi leukaa ongelmitta.

Muidenkin traumojen lähteet olen selvittänyt vuoden aikana. Myös tämän ulkonäköön liittyvän trauman syyt ovat selvillä. Silti on järjetöntä, ihan älytöntä ja tiedän sen itsekin, että minä 40 ikävuotta kolkutteleva kahden lapsen äiti en hyväksy kaunista vartaloani sellaisena kuin se on. Ihan älytöntä. Treenattu kroppa, paljon lihaksia. Takapuolessa se naisellinen pehmeys, joka säilyy aina. Kapea vyötärö, lasten jälkeenkin ihan kivat tissit. Ei raskausarpia, ei juuri selluliittia. Kaiken aikaa vertaan vartaloani muiden naisten vartaloihin. Ja se on tyhmää. Olen vakaasti päättänyt, seuraava suuri projektini olkoon, hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Voisi kai asiat huonomminkin olla? Lapsellista ja pinnallista.

Ehkäpä seuraavalla kerralla kirjoitan suhteestani äitiin. Sieltä kumpuaa niin moni asia tähän päivään, osaltaan jopa suhteeni omaan vartalooni.