Olen rakastunut. Rakastunut sellaisella tavalla, jota en voinut todeksi enää tämän ikäisenä kuvitella. Rakastunut niin, että Sami on vienyt kaikki ajatukseni. En pysty keskittymään mihinkään. En pysty syömään. En pysty nukkumaan. Ajattelen häntä taukoamatta. Mahan pohjassa nipistää, kuin teinityttönä.

Odotan palavasti seuraavaa tapaamista. Vuorotyöläisenä hänen arkensa on kovin erilaista kuin minun, joka elän 8-16 elämää. Aikataulujen yhteensovittaminen, etenkin kun mukana on vielä lapset, on hieman vaikeaa. Yhteistä aikaa on löytynyt. On tapailtu paljon. Yhteisiä öitä. Lämpimässä ja isossa kainalossa, liian kuumassa, nukkuen. Pitkiä keskusteluja. Puhelimessa viikonloppuna mukana valvottuja yövuoroja. Hulluutta, huumaa, kiihkeyttä, kuumaa.

Sami on vähän jäyhä. Erilainen. Ei kuitenkaan mitään niin karmeaa kuin lasteni isä, joka ei sanonut KERTAAKAAN koko kymmenen vuoden yhteiselon aikana rakastavansa minua. Jos sanoin hänelle rakastavani häntä, hän vastasi "Niin minäkin". Hauskaa? Olisin kaivannut niitä kauniita sanoja. Sami taas... Hän on jäyhä. Kuitenkin rivien välissä on selvästi ajatus rakkaudesta. Ilosta. Onnesta. Hyvästä olosta.

Minua pelottaa. Pelottaa ihan hirveästi. En ole kokenut tällaista pelkoa, tämän asian takia pelkoa, varmasti kahteenkymmeneen vuoteen. Menettämisen pelkoa. En halua pilata tätä. Haluan hänet itselleni. Omakseni. Suhde on salainen. Siihen on syynsä, jotka löytyy meidän yhteisestä tuttavapiiristä. En tiedä, kauanko pystyn leikkimään kuurupiiloa. Haluan kailottaa koko maailmalle, että olen tavannut ihanan miehen. Aikaisempien suhteiden kohdalla olen ajatellut toisin. Olen ollut kylmä. Olen ajatellut, että jos en kelpaa, niin hänen tappionsa, ei minun. Samin kohdalla pelkään kamalasti, että en kelpaa. Että jossain on se parempi nainen, että menetän hänet. En halua pettyä. En halua tuntea surua. Se pelko on niin voimakas, että en voi kertoa hänelle siitä, mitä todella tunnen. Miten hulluna häneen olen. Miten hän on vienyt ajatukseni kokonaan. En halua asettaa itseäni alttiiksi liian suurelle pettymykselle. Enkä halua ripustautua häneen niin, että hän juoksee karkuun. Esitän tyynempää ja etäisempää, kuin oikeasti olen.

Olen mustasukkainen. En ole koskaan, ikinä elämässäni ollut mustasukkainen. Vahtaan somessa hänen profiiliaan ja katson, mitä sinne on kirjoitettu. Kuka on tykännyt mistäkin. Avaan naispuolisten ystäviensä profiileja. Onkohan tuo sinkku? Mitähän se haluaa Samista? Onkohan niillä jotain sutinaa?

Minä en voi olla häneltä vaille yhtikäs mitään. Aikaa on kulunut vasta muutama viikko. On tapailtu. Ei ole parisuhdetta. Ei mitään virallista. Viikonloppuna, aamuyöllä kai noin kello kaksi, hän sanoi minulle jotain. "Seurustellaanko me? Tarkoitan, että sillä tavalla, että ei ajatella muita ihmisiä eikä olla muiden kanssa. En halua jakaa sinua kenenkään kanssa. Taidan rakastaa sinua". Vaivoin pystyin hillitsemään itseni. Sanat upposivat syvälle. Koskettivat. Paljaat ihot toisiansa vasten. Olin hetken hiljaa, kunnes vastasin. "Seurustellaan vain. Se olisi mukavaa. En minä halua sinua jakaa sen enempää. Ja minäkin taidan rakastaa sinua". Siinä se oli. Sanottuna. Ääneen. Sen jälkeen käytiin pitkä keskustelu siitä, kuinka kauan meidän pitää yrittää salata tämä suhde. Koska aikaa on kulunut riittävän kauan, että kenenkään tunteita ei loukata enää pohjattoman paljon. Ettei kukaan luule, että olemme pettäneet jonkun luottamuksen. Siitähän ei ollut kyse. Kaikki vain tapahtui niin äkkiä.

Olen ajatellut. Olen jo aikuinen, kohta keski-ikäinen. En aio tehdä enää samoja virheitä, kuin aiemmissa suhteissani. Olen löytänyt hauskan, hyvännäköisen ja kiltin miehen, joka taatusti kohtelee minua hyvin. Vähän jäyhä, mutta kuorensa alla herkkä, ehkä jopa romanttinen. Olen ajatellut, että panostan tähän ihmissuhteeseen. Teen töitä sen eteen, ja se toimii.

Kerroin Samista miespuoliselle ystävälleni. Hän kysyi, muistanko mitä sanoin hänelle pari kuukautta sitten. En muistanut, mutta hän kertoi. "Sanoit, että seuraava suhde mihin ryhdyt on sellainen, joka kestää loppuelämän". En todellakaan muistanut. Mutta niin se varmasti on. Samissa on jotain sellaista, mitä olen kaivannut. Paljon sellaista, mitä arvostan. Katson maailmaa rakkauden vaaleanpunaisen hattaran läpi, enkä näe hänessä mitään puutteita. Tiedän, että se ei kestä loputtomiin. Mutta en ihan oikasti keksi, mikä minua voisi alkaa rassaamaan. Hän on siisti, liikkuu, pitää huolta itsestään. Kätevä käsistään, osaa tehdä miesten hommat. Terve. Ei alkoholi- eikä muitakaan ongelmia. Huomaavainen, kohtelias, hyvä tapainen. Ei kovin mustasukkaista sorttia.

Minä niin toivon, että tästä tulee jotain. Ja samaan aikaan toivon, että tämä kuurupiilo loppuisi pian. Olen melko vakuuttunut siitä, että vaikka salaisimme suhteen koko maailmalta kevääseen, tietyt ihmiset loukkaantuva kuitenkin. Olen puhunut asiasta Samille. Että salailu on raskasta. Ja käry käy kuitenkin. Käy, vaikka hän asuu viereisellä paikkakunnalla. Hän käy minun luonani. Pieni kylä, kyläpoliisit. Se ei jatku pitkään.

Lukijat rakkaat. Pitäkää minulle peukkuja. Että tämä onnen tunne, rakkaus, kaikkivoipa hyvänolon fiilis, jatkuisi. Että tämä kestäisi. Loppuelämän. Että menettämisen pelko, joka minua raastaa tämän piiloleikinkin takia, ei osoittautuisi todeksi. Että en satuttaisi itseäni. Että Sami on se ihminen, joka uskon hänen olevan, että hän on minulle rehellinen ja uskollinen. Että ajatukseni siitä, että olen vaihtoehto muiden joukossa on typerä. Olisin onneni ansainnut. Arjen, rauhan, hyvän olon. Turvallisuuden ja luottamuksen, arvostuksen ja rakkauden.