Vuosi 2017 on ollut kyllä melkoisten muutosten vuosi, monessakin mielessä. Uuden parisuhteen tiimoilta on tapahtunut valtavasti, olen ensimmäistä kertaa elämässäni Rouva. Aviomies on muuttanut kotiini asumaan ja se on alkanut tuntua myös hänen kodiltaan. Samin poika on meillä viikonloppuja ja lomien aikoihin, asiat nivoutuvat yhteen. Arvostan hirvittävän korkealle sitä tylsää ja tavallista arkea. Ja kuinka paljon osaankaan arvostaa niitä päivänselvyyksiä, joita moni ei osaa edes ajatella! Siitä kaikki kiitos kuuluu kyllä hullulle, joka oli täysin kyvytön ajattelemaan ketään muita kuin itseään.

Aamulla valmiiksi termarissa odottava kahvi. Valmis päivällinen kun tulen töistä kotiin. Ripustetut pyykit. Imuroitu alakerta. Kaupasta tuotu paketti ilmakuivattua kinkkua. Yöpöydän laatikosta löytyvä suklaalevy. Olen hirvittävän iloinen ja onnellinen siitä tavallisesta arjesta ja niistä pienistä onnensirpaleista, joita se on täynnä.

Edelleen elämä on totisesti varjoa ja valoa, ei pelkkää päivänpaistetta. Arvaatte varmaan, että ex pitää siitä huolen. Tammikuussa hän tapasi jälleen uuden naisen. Viime vuoden aikana hän tapaili ainakin kahta eri naista, joiden kanssa oli tietenkin yhteisiä bisnesvirityksiä  ja muita huimia suunnitelmia. Kumpikin juttu kariutui, kuten nyt kuvitella saattaa – ex paljasti varmasti todellisen luontonsa. Joulukuussa hän hankki kissan. Se eli kokonaista kolme viikkoa, ennen kuin oli loukannut itsensä ja mies ampui sen. Lapset kertoivat minulle kissan kohtalosta. Mietin vain, miten sellainen vaikuttaa pienten ihmisten mieliin. Yritin suhtautua tyynesti ja kertoa, että joskus eläimien on parempi olla eläinten taivaassa.

Uutena vuotena mies ilmoitti vievänsä lapset hoitoon – oli hänen viikkonsa. Mikäs siinä, jos haluaa juhlia, eihän se minulle oikeastaan kuulu. Hain uuden vuodenpäivänä lapsia kotiin. Ketään ei näkynyt ulkona, joten menin sisälle. Talo oli täynnä jotain käryä. Kyselin lapsilta, mikä haisee. Joku ruoka oli kuulemma palanut uuniin. Menin peremmälle. Mies makasi sammuneena keittiön lattialla. Hän ei herännyt koko sinä aikana, kun patistin lapsia pukemaan päälle. Jälkikäteen olen harmitellut todella syvästi, etten soittanut välittömästi sosiaalipäivystykseen. Sen sijaan kyllä kuvasin kaiken kännykän videolle. Ihan varmuuden vuoksi. Jotenkin olin niin häkeltynyt tilanteesta, etten osannut toimia muuten. Soitin seuraavana päivänä sosiaalitoimistoon ja kerroin tilanteen. Sieltä luvattiin olla isään yhteydessä ja käydä keskustelua alkoholin käytöstä. Niinpä niin…

Ajatus hieman harhailee, mutta siis tammikuussa. Tammikuussa ex-tapasi naisen. Minulle ventovieras ihminen, mutta heti kun tieto tästä pienessä kylässä levisi, sain lukuisia varoittavia puheluita ja viestejä tästä Riitasta. Kaikkien mielestä ko. ihminen oli mielenterveydeltään sairas. Itse en uskonut, huhupuheita kun kylillä kuulee niin paljon. Tapasin naisen kerran exän ovensuussa hakiessani lapsia. Hän katsoi silmiin ja tervehti. Ihan tavallisen oloinen nainen, minua ehkä jokusen vuoden vanhempi.

Elettiin helmikuun loppua. Tätä ennen olin lahjoittanut Hullulle kaksi vanhaa lasten sänkyä. Kun lapsilla ei kuulemma ollut sänkyjä ja nukkuivat patjoilla lattialla. Vastahan erosta oli liki pari vuotta, mitä sitä nyt suotta sänkyjä lapsille hankkimaan. Viikonlopuksi hakivat meidän pihasta pulkat lainaan. Ei mies mitään pulkkia lapsille ostanut – minähän sain sitä varten rahaa, että hankin harrastusvälineet! Pari viikkoa ennemmin ex oli vaatinut, että lasten pelikonsoli pitää viedä hänen luokseen joka toinen viikko. Ymmärsin väärin ja annoin mukaan pelejä. Ei, kun myös konsoli. Sanoin, etten ala joka viikko irrottamaan piuhoja ja asentamaan uudestaan, että voi ostaa oman konsolinsa jos haluaa. Ei se käynyt, hän soittaa sossuun – minun pitää hankkia, harrastusvälineet – meillä on sopimus. Annoin pleikkarin, sain Samin pojalta toisen tilalle. Hullua, mutta missäpä minä en olisi antanut periksi…

Mies tapaili Riittaa. Lapset asuivat vuoroviikon molempien luona. Sunnuntai, hain lapsia luokseni. Pulkat oli taas haettu lainaan, mutta niitä ei oltu palautettu. Olin valmiiksi pahalla tuulella miehen idioottimaisista viesteistä siitä, että minun pitää ostaa itselleni uudet pulkat. Mies oli silminnähden humalassa. Kieli juuri taipui suussa. Sain silmittömän raivokohtauksen. Käskin lapset autoon ja huusin pihalla mitä nyt sylki suuhun sattui tuomaan. Että eikö pysty olemaan edes joka toinen viikko selvinpäin, että tarviiko lasten edessä toikkaroida umpikännissä. Riitta oli siinä pihalla myös ja kuuli kaiken. Toivotin onnea ja sanoin, että saa pitää hyvänänsä, minä en tuohon koskisi edes metrisellä kepillä. Riemuhan siitä repesi.

Pariskunta Turhapuro oli jatkanut juopottelua yhdessä. Sain illan mittaan kai kaksikymmentä tekstiviestiä, luokattomia törkeyksiä. Riittakin muisti minua viesteillä siitä, miten kurittomia pentuja minulla on ja miten kehtaan työntää ne joka toinen viikko isänsä kiusaksi. Puhelin soi 02.30 yöllä. En vastannut. Se soi uudestaan. Kirjoitin viestin ja ilmoitin, että häirintä saa nyt loppua, olen menossa aamuksi töihin. Vastaus oli yhtä typerä kuin nämä kaksi tolloa. He halusivat kuulemma vain keskustella lasten kasvatuksesta. Toki, keskellä yötä.

Riitan ilmestymisen jälkeen helvetti paheni oikeastaan entisestään. Nainen vihasi minun lapsiani. Kun lapset olivat isällään hiihtolomaviikon (viikko-viikko systeemin mukaisesti) sain tulikivenkatkuisia viestejä siitä, että seuraavan loman ne pennut saa olla jossain muualla. Yritin vastata asiallisesti, että minä en ole halunnut vuoroviikkoasumista, vaan lasten isä, ja minulle sopii kyllä, että lapset asuvat kokonaan minun luonani. Lasten suusta alkoi kuulua omituisia asioita. Runsasta ryyppäämistä, huutamista, riitelyä, tukistamista, tönimistä. Sängystä ei saanut nousta viikonloppuna ennen klo 9, vaikka olisi herännyt. Piti pysyä sängyssä ja olla hiljaa. Tyttäreni oli heitetty ulos ja laitettu ovi lukkoon, koska hän oli unohtanut laittaa pesuhuoneen hanan kunnolla kiinni. Sisältäni alkoi kuoriutua poikasiaan puolustava leijonaemo. Tein lapsilleni selväksi, että kenenkään ei pidä antaa kiusata itseään ja minulle pitää kertoa kaikesta sellaisesta toiminnasta, joka vaikuttaa lapsista sopimattomalta tai omituiselta. Sanoin asioista myös lasten isälle, mutta hän puolusti Riittaansa ja moitti minua, kun lapset eivät riittävästi kuulemma totelleet. Soitin sosiaalitoimistoon ja kerroin huoleni. Sieltä vastattiin, että isä on kertonut minun käyttävän vähintään yhtä paljon alkoholia kuin hän. Sana sanaa vastaan. Kirjoitin sosiaalitoimistoon sähköpostia ja ihmettelin, pitääkö jotain kamalaa tapahtua, ennen kuin asialle tehdään jotain – miksi minun pitää suostua tähän järjettömyyteen vuodesta toiseen.

Maaliskuussa mies hakkasi baarissa kaksi miestä sairaalakuntoon ilman mitään järjellistä syytä. Asiaa on puitu käräjillä kesäkuussa, lopputulosta en vielä tiedä. Ainakin toistaiseksi aseet lähtivät valtiolle, ellei sitten ole saanut niitä takaisin. Olin lähinnä iloinen siitä, että hän töppäili urakalla – kaikki näkivät, millaisen urpon kanssa oli elämääni elänyt ja miten holtitonta miehen käytös oli, kun minä en ollut enää esiliinana kaitsemassa ja paikkailemassa kaikkia mokia.

Huhtikuuhun päästyä se sitten tapahtui. Ja sillä tiellä ollaan vieläkin.