Vuosi sitten, kun julkistimme Samin kanssa suhteemme, saimme palautetta, jota osasimme odottaa. Oma hiljattainen exäni, se jonka jälkikäteen olen ristinyt laastarisuhteeksi, fippasi niin sanotusti täysin. Sain kymmenittäin tekstiviestejä ja puheluita, joissa toivottiin, että autoni jarrut pettävät. Kerrottin, miten ruma ja lihava huora olen. Petturi paskiainen. Toisessa hetkessä saattoikin olla niin, että hän oli huolissani minusta. Olin sekaantunut väkivaltaiseen hulluun. Hän yritti työntää kiilaa joka rakoon, johon onnistui. Yhteiset tuttavat puhuttiin ymmärtämään, että me olimme häntä pettäneet. Se ei pidä paikkaansa. Tämän lyhyen suhteen jälkeen meni muutamia kuukausia ennen kuin tapasin Samin. Ja se olikin sitten menoa -samantien.

Vasta luin jostakin ajatelman, joka osui ja upposi ihanasti. Someday, someone will walk into your life and make you realize, why it never worked out with somebody else. Niin se on.

Huvittavaa tavallaan tässä laastari-exän jutussa on se jumalaton rakkaus, jota hän muka minua kohtaan tunsi, ja mistä hänen suuri vihansa ja katkeruutensa kumpusi. Neljä kuukautta eromme jälkeen hänen luonaan asui uusi nainen. Pyhää vihaa ja suurta rakkautta...

Olen miettinyt tuotakin vuoden kestänyttä on-off -suhdetta paljon. Tavallaan, näin jälkikäteen ajatellen - niin itsekästä kuin se onkin, tämä mies oli minulle todellakin laastari. Siinä elämän tilanteessa kaipasin rinnalleni jonkun, joka sanoo, että kelpaan. Että olen hyvä ja rakastettava ihminen. Että en ole hullu. Että selviän. Itsekästä, vaikka tokikaan en sitä silloin itsekään ymmärtänyt. Käytin häntä siltana auttamaan minut yli vaikeimmista ajoista. Alusta asti oli tavallaan selvää, vaikka en sitäkään halunnut itselleni myöntää, että siitä ei tulisi mitään. Miehessähän oli paljon hyvää. Hän puhui paljon rakkaudesta ja muutenkin kauniisti, pääsääntöisesti. Hän halusi tehdä kanssani KAIKKEA. Ihan mitä tahansa, kunhan sai olla kanssani. Hän oli lasten kanssa taitava ja lapset pitivät hänestä paljon. Silti, koko ajan - melkein alusta asti, jokin minua häiritsi. Jokin esti minua ottamasta miestä aidosti osaksi elämääni. En halunnut häntä lasteni syntymäpäiville muiden ihmisten seuraan. En käynyt hänen seurassaan ystävieni luona. Silloin en osannut sanoittaa tunteitani, mutta nyt ymmärrän montakin syytä, miksi siitä ei olisi voinut tulla mitään.

Ensimmäiset ajatukset olivat niitä, jotka koskivat meidän arvomaailmaa. Sitä, mikä on tärkeää. Mies teki muutaman kuukauden töitä vuodessa ja loppuajan eli työttömyyspäivärahalla ja oli käytännössä ihan peeaa. Laiska, suomeksi sanottuna. Vastakohta minulle, joka olen ahkera, arvostan työtä korkealle ja olen hyvin kunnianhimoinen. Miehen asuinolosuhteet... ne suorastaan hävettivät minua. Kuin kesämökki ilman mukavuuksia, vessana kuivakäymälä. Minusta se oli, ja on edelleen, käsittämätöntä, kun eletän kuitenkin 2000-lukua. Sen lisäksi, että asuinolot olivat kuin kesämökki, pihapiiri ja koko talo oli kuin kaatopaikka. Olen siinä mielessäkin tarkka ja esteetikko, että arvostan perussiisteyttä ja kauneutta. En kestä kaaosta, likaa ja sotkua - se aiheuttaa minulle ihan oikeasti stressiä. Mies valitti koko ajan, miten kiire hänellä on. Minun nähdäkseni hän oli vain helvetin laiska ja mukavuudenhaluinen, eikä saanut mitään aikaiseksi. Aloitteli paljon, vähän sai vietyä loppuun. Se oli oikesti ärsyttävää.

Suhteen edetessä, oikeastaan aika nopeasti, tuli ilmi myös se, että tällä miehellä oli kahdet kasvot. Toisaalta se pohjattoman kiltti ja rakastava, herkkä ihminen. Ja toisaalta äärimmäisen omistushaluinen, mustasukkainen ja vaativa ihminen. Hän suuttui ihan ihmeellisistä asioista. Muistan monesti sanoneeni ääneen, että hän on meidän suhteen nainen ja drama queen. Se oli rasittavaa. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun hän kirjoitti facebookiin älyttömiä päivityksiä riitojemme jälkeen, joissa haukkui minut itsekkääksi kusipääksi. Aikuinen ihminen. Puoli vuotta seurustelumme loppuajoista en ollut enää hänen fb-kaverinsa. Se kertoo jo mielestäni aika paljon -en halunnut. Hän tenttasi alvariinsa, missä olen ollut, kuka tuo päivitystäni kommentoinut mies on, miksi olen viisi minuuttia myöhemmin kotona, kuka soitti, kenelle tekstaan. Se oli ihan hullua. Hän olisi halunnut muuttaa yhteen asumaan, mennä naimisiin ja tehdä lapsen. Jälkikäteen ajatellen -ei,se ei ollut rakkautta. Se kaikki oli hänen omistushaluaan.

Sitä aiemmat exät ovatkin sitten nuoruusvuosiltani ennen lapsia. Sen aikaisista suhteista sinänsä on minusta turha puhua sen enempää, koska en ole itse lainkaan sama ihminen kuin olin vaikkapa 20 vuotiaana. Olin oikeasti varmasti hirveä ihminen. Vaativa, helposti ärtyvä, äkkipikainen. My way or no way. Olen kasvanut valtavasti, ja olen siitä iloinen. Lapset ja suhde narsistin kanssa opettavat ihmistä laittamaan asioita johonkin järjestykseen ja sen, ettei kannata hermostua - siitä ei ole mitään hyötyä. Nuoruuden mies- ja poikaystävät olivat oikeasti tosi kilttejä kaikki - ei minua kukaan muu olisi varmasti sietänyt. Olin itsekäs ja hyvin rajoittunut ajatuksiltani. Olin melko kykenemätön katsomaan asioita muiden ihmisten näkövinkkelistä ja mielipiteissäni liian ehdoton.

Tänään on erittäin kaunis marraskuinen pakkaspäivä. Narsisti on antanut minun olla rauhassa jo viikon. Lapset olivat eilen pari tuntia hänen luonaan ja toki hän toi ne 20 minuuttia myöhässä - jostakin se kiusa on keksittävä. Ikävää sinänsä, että kouluiltoina olisi hyvä jäädä aikaa rauhoittumiseen ja iltatoimiin, mutta eihän tällainen vatipää osaa ajatella asiaa kuin itsensä kannalta.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi hän alunperin vaati minulta vuoroviikkoasumista. On päivänselvää, että se ei todellakaan johtunut hänen rakkaudestaan lapsiin tai halusta olla lastensa kanssa. Siihen on muutamia vaihtoehtoja.

1. Hän kuvitteli, ettei tarvitse maksaa elatusmaksuja

2. Hän halusi pitää pystyssä kulissia ulospäin: olen hyvä isä ja rakastan lapsiani

3. Hän kuvitteli, että palaamme yhteen (tämä ajatus on tullut mieleeni vasta hiljattain, kun kuulin sen ystäväni sanoittamana)

4. Hän oli yksinäinen

Olen kallistumassa viimeisen vaihtoehdon puolelle. Narsisti pelkää niin paljon hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä, että hän halusi lapset luokseen asumaan joka toinen viikko vain ja ainoastaan siksi, ettei hänen tarvitse olla yksin. Hullua, mutta todennäköisesti totta. Lisämotivaationa oli varmasti kohdat 1 ja 2. Sehän tuli nopeasti ilmi, että hän ei pysty huolehtimaan edes alkeellisista lasten asioista (peseytyminen, nukkumaanmeno, vaatetus). Lapset olivat pääsääntöisesti television edessä kun mies touhusi omia juttujaan. Yleensäkin, jo meidän yhdessäoloaikoina, muistan sanoneeni sen jopa ääneen monta kertaa, miehellä oli erikoinen tapa olla lastensa kanssa. Lapset saivat olla hänen kanssaan - hänen ehdoillaan. Lasten piti istua kolme tuntia autossa, traktorissa, veneessä tai missä milloinkin, jotta mies sai tehdä niitä asioita, joita hän halusi. Ei puhettakaan, että hän veisi lapsia uimaan, pulkkamäkeen, luistelemaan, johonkin lasten tapahtumaan. Ei varmasti, ei hänellä ole aikaa sellaiseen.

Minä taas olen kasvanut äitinä ihan toisenlaiseksi ihmiseksi päästyäni hänestä eroon. Voisin omistaa seuraavan kirjoituksen sille.