Edellisessä kirjoituksessa jäin ajatukseen siitä, miten oma tapani olla äiti on muuttunut eron jälkeen. Se on muuttunut valtavan paljon, ja kokonaisuutena lasten kannalta parempaan suuntaan.

Toki kesä ja syksy eron jälkeen oli varmasti kaikille raskasta aikaa, myös lapsille. Olin äärimmäisen stressaantunut ja väsynyt, poissaoleva. Poltin ketjussa tupakkaa ja tuijotin seinää. Itkin paljon. En kuullut enkä nähnyt normaalilla tavalla. Söin ja nukuin huonosti, laihduin ja riuduin. Kaiken seassa yritin olla äiti lapsilleni. Olla itkemättä lasten nähden. Pyörittää normaalia arkea.

Nyt kun elämä on asettunut uomiinsa - ja ennen kaikkea, kun olen lakannut pelkäämästä (tai ainakin pelko on vähentynyt murto-osaan tuosta ajasta) voin verrata nykyistä tapaani olla lapsilleni äiti siihen tapaan, mitä olin kun elimme parisuhteessa narsistin kanssa. Se oli itseasiassa lapsistakin varmasti hyvin kummallista ja pelottavaa - miten koko kodin ilmapiiri, äidin olemus, äidin mieliala - kaikki - riippui siitä, oliko isä paikalla vai ei. Toisaalta olin monesti hyvin väsynyt ja lyöty. Vihainen, katkera, uupunut. Hermot kireällä, tuli varmasti tiuskittua lapsillekin turhasta. Muistan kyllä pyytäneeni anteeksi, jos saivat syyttöminä osansa. Toisaalta muistan, kun keskenämme ilman isää touhuttiin milloin mitäkin ja meillä oli mukavaa. Kuopuksen syntymäpäivät, joille isänsä ei osallistunut - oli parempaa tekemistä. Monia omituisia muistoja. Pääsääntöisesti kuitenkin olin stressaantunut. Olinko tehnyt taas jotain väärin? Käytin valtavasti aikaa siivoamiseen ja nurkkien nuohoamiseen, yritin hankkia mieheni hyväksyntää olemalla hyvä avovaimo. En todellakaan sitä tajunnut silloin. Minulla oli hyvin vähän aikaa sen kaiken siivoamisen, silittämisen, pyykin, lelujen keräämisen, lumitöiden ja nurmenleikkuun jälkeen. Sellaista aikaa, jonka olisin voinut antaa vain ja ainoastaan lapsilleni - jakamattoman huomion, ilman mitään pakollista tekemistä tai aikatauluja.

Kun tänä päivänä katson kotiani, kohta kolme vuotta eron jälkeen, näen muutoksen. Ei meillä ole edelleenkään likaista ja tavarat on kutakuinkin paikallaan. Silitän edelleen pyykkiä ja teen edelleen lumitöitä. Leikkaan kesäisin nurmikkoa, teen kaikkea mitä osaan ja ehdin. Sen sijaan meillä ei ole enää samanlaista kiiltokuvamaista järjestystä kuin ennen. En kävele lasten ja miehen perässä ja siivoa. Vastuutan muitakin tekemään eikä minua haittaa, jos legot tänään jää lattialle lojumaan. Olen paljon armollisempi sekä itselleni että muille ihmisille. Ja sehän näkyy. En stressaannu sotkusta niin paljon - koska kukaan ei tule moittimaan tekemättömistä töistä. Osaan ottaa rennosti. Saatan lähteä lenkille, vaikka pitäisi imuroida - koska kukaan ei huomauta, että vain harrastelen. Stressikäyrä on matala, ja se näkyy kaikessa mitä teen.

Joka päivä otan aikaa vain lapsille. Seurapelin pelaamista, sohvalla kainalokkain istumista ja pään paijaamista. MItä kuuluu? Miten koulupäivä meni? Onko kaikki hyvin? Aina en saa kovin viisaita vastauksia, mutta haluan osoittaa, että välitän ja kuuntelen. Olen olemassa heitä varten ja jos jonakin päivänä haluavat oikeasti kertoa jostakin, niin äiti kuuntelee. Vältän huutamista ja tiuskimista. Jos syytän turhasta tai tiuskin, pyydän anteeksi. Vilpittömästi. Rakastan lapsiani ja he tietävät sen.

Ilmapiiri kotona on samanlainen aina. Riippumatta siitä, millä kokoonpanolla olemme. Samin kotona- tai töissäolo ei vaikuta meihin mitenkään - kukaan ei ole varpaillaan kun hän astuu ovesta sisään - minä kyllä kävelen vastaan pussaamaan ihanaa miestäni suoraan suulle.

Ja se parisuhteen malli. Olen miettinyt sitä paljon. Millaisen parisuhteen mallin minä ja ex lapsille annoimmekaan? Luojan kiitos, tajusin hankkiutua eroon hullusta.

Vanhassa elämässäni parisuhde lasten silmin tarkoitti yhteistaloutta. Yhteistä asuntoa, jossa kaksi aikuista ihmistä asuu, jonne posti tuo niiden kirjeet. Mitään muuta yhteistä meillä ei ollut. Ei ollut hellyyttä, läheisyyttä, halauksia. Ei kauniita ja arvostavia sanoja. Paljon sohvalla nukuttuja öitä. Paljon isän juomista ja milloin minnekin sammuneen isän ohi kävelyä aamulla. Kaksi erillistä elämää, ei mitään yhteistä tekemistä - ei mitään tarttumapintaa. Valtavan paljon riitaa, huutamista, ovien paiskomista, tavaroiden heittämistä. Kireitä ja stressaantuneita aikuisia. Isä moitti poikaansa milloin mistäkin ja riittävän pitkälle mentäessä asetuin puolustamaan lapsiani. Mies puhui epäkunnioittavasti lasten äidille. Elämä oli raskasta, kaikille.

Veikko täyttää kohta 9 vuotta. Ajatella. Se, ja vähän enemmänkin aikaa on kulunut. Mitä kaikkea olen kokenut ja miten helvetin paljosta olen selvinnyt. Miten paljon elämänlaatuni on muuttunut ja miten paljon osaan arvostaa nykyistä elämäntilannettani.

Nykyinen parisuhde, nykyinen arki. Vastakohtia oikeastaan aika pitkälti kun entiseen vertaa. Kun jompikumpi meistä tulee kotiin ja muut ovat jo kotona, toinen menee aina vastaan. Hei mitä kuuluu, kiva kun tulit - halaus, suukko. Sami halaa ja pitää minua lähellään. Paljon. Kertoo lasten kuullen rakastavansa ja arvostavansa minua. Laatunainen. Unelmien vaimo - parempaa ei voisi saada. Sami ei huuda. Ikinä. Vuoden aikana meillä on ollut ehkä kolme isompaa riitaa. Ei koskan lasten kuullen yhtäkään. En voisi kuvitella tilannetta, jossa Sami huutaisi ja haukkuisi minua edes suutuspäissään. Saatika lasten kuullen. Sami ei tee sellaista. Lapset saavan mallin miehestä joka on kotona. Joka arvostaa ja kohtelee äitiä hyvin, osallistuu, kysyy voiiko auttaa. Kiittää ruoasta. Onpa ihana, kun olet vaihtanut puhtaat petivaatteet. Onpa siistiä, oot ollut taas reipas. Oletko tehnyt lumityöt? Olisin minäkin voinut tehdä, tosi kiva, että olette jo ehtineet nekin tehdä. Sami kiittää minua. Hän arvostaa minua ja tekemisiäni ja se näkyy KAIKESSA. Vastakohtia... ex ei arvostanut eikä rakastanut minua, vaikka ehkä joskus luuli rakastavansa. Ja se arvostuksen puute näkyi KAIKESSA. Oikeastaan hän puhtaasti halveksui minua ja tekemisiäni. Toisaalta sen takia tietenkin, että hän on itse paljon parempi kaikessa kuin kukaan muu. Toisaalta sen takia, että hänen oma persoonallisuutensa ei ole kehittnyt loppuun asti vaan tietyiltä osilta hän on jäänyt lapsen tasolle. Hän on epävarma, huonolla itsetunnolla varustettu ja keskeneräinen. Ja se näkyy hyvin. Kateutena.

Hyvää viikonloppua kaikille. Meillä on kaikkea mukavaa tekemistä tiedossa. Joulukin tulee ihan kohta. Olen virittänyt jo mukavasti ikkunavaloja sisälle. On mukava herätä aamulla, kun ei ole ihan pilkkopimeää. Lumimyrksy on riehunut yön. Lunta on varmaan 20 senttiä tai enemmän. Pysähtykää joskus miettimään omaa elämäänne. Kannattaa kirjoittaa ajatuksia myös ylös. MIkä on hyvin, mikä huonosti. Mikä tekee minut onnelliseksi, mikä onnettomaksi. Jos kyse on isoista asioista, se vaatii rohkeutta. Mutta kun aloittaa ensin niistä asioista luopumisen, jotka tekevät sinut onnettomaksi, tyytyväisyys lisääntyy heti. Sen jälkeen on tilaa enemmän myös niille asioille, joista ilo löytyy.