Edellisessä kirjoituksessa jäin ajatukseen siitä, miten oma tapani olla äiti on muuttunut eron jälkeen. Se on muuttunut valtavan paljon, ja kokonaisuutena lasten kannalta parempaan suuntaan.

Toki kesä ja syksy eron jälkeen oli varmasti kaikille raskasta aikaa, myös lapsille. Olin äärimmäisen stressaantunut ja väsynyt, poissaoleva. Poltin ketjussa tupakkaa ja tuijotin seinää. Itkin paljon. En kuullut enkä nähnyt normaalilla tavalla. Söin ja nukuin huonosti, laihduin ja riuduin. Kaiken seassa yritin olla äiti lapsilleni. Olla itkemättä lasten nähden. Pyörittää normaalia arkea.

Nyt kun elämä on asettunut uomiinsa - ja ennen kaikkea, kun olen lakannut pelkäämästä (tai ainakin pelko on vähentynyt murto-osaan tuosta ajasta) voin verrata nykyistä tapaani olla lapsilleni äiti siihen tapaan, mitä olin kun elimme parisuhteessa narsistin kanssa. Se oli itseasiassa lapsistakin varmasti hyvin kummallista ja pelottavaa - miten koko kodin ilmapiiri, äidin olemus, äidin mieliala - kaikki - riippui siitä, oliko isä paikalla vai ei. Toisaalta olin monesti hyvin väsynyt ja lyöty. Vihainen, katkera, uupunut. Hermot kireällä, tuli varmasti tiuskittua lapsillekin turhasta. Muistan kyllä pyytäneeni anteeksi, jos saivat syyttöminä osansa. Toisaalta muistan, kun keskenämme ilman isää touhuttiin milloin mitäkin ja meillä oli mukavaa. Kuopuksen syntymäpäivät, joille isänsä ei osallistunut - oli parempaa tekemistä. Monia omituisia muistoja. Pääsääntöisesti kuitenkin olin stressaantunut. Olinko tehnyt taas jotain väärin? Käytin valtavasti aikaa siivoamiseen ja nurkkien nuohoamiseen, yritin hankkia mieheni hyväksyntää olemalla hyvä avovaimo. En todellakaan sitä tajunnut silloin. Minulla oli hyvin vähän aikaa sen kaiken siivoamisen, silittämisen, pyykin, lelujen keräämisen, lumitöiden ja nurmenleikkuun jälkeen. Sellaista aikaa, jonka olisin voinut antaa vain ja ainoastaan lapsilleni - jakamattoman huomion, ilman mitään pakollista tekemistä tai aikatauluja.

Kun tänä päivänä katson kotiani, kohta kolme vuotta eron jälkeen, näen muutoksen. Ei meillä ole edelleenkään likaista ja tavarat on kutakuinkin paikallaan. Silitän edelleen pyykkiä ja teen edelleen lumitöitä. Leikkaan kesäisin nurmikkoa, teen kaikkea mitä osaan ja ehdin. Sen sijaan meillä ei ole enää samanlaista kiiltokuvamaista järjestystä kuin ennen. En kävele lasten ja miehen perässä ja siivoa. Vastuutan muitakin tekemään eikä minua haittaa, jos legot tänään jää lattialle lojumaan. Olen paljon armollisempi sekä itselleni että muille ihmisille. Ja sehän näkyy. En stressaannu sotkusta niin paljon - koska kukaan ei tule moittimaan tekemättömistä töistä. Osaan ottaa rennosti. Saatan lähteä lenkille, vaikka pitäisi imuroida - koska kukaan ei huomauta, että vain harrastelen. Stressikäyrä on matala, ja se näkyy kaikessa mitä teen.

Joka päivä otan aikaa vain lapsille. Seurapelin pelaamista, sohvalla kainalokkain istumista ja pään paijaamista. MItä kuuluu? Miten koulupäivä meni? Onko kaikki hyvin? Aina en saa kovin viisaita vastauksia, mutta haluan osoittaa, että välitän ja kuuntelen. Olen olemassa heitä varten ja jos jonakin päivänä haluavat oikeasti kertoa jostakin, niin äiti kuuntelee. Vältän huutamista ja tiuskimista. Jos syytän turhasta tai tiuskin, pyydän anteeksi. Vilpittömästi. Rakastan lapsiani ja he tietävät sen.

Ilmapiiri kotona on samanlainen aina. Riippumatta siitä, millä kokoonpanolla olemme. Samin kotona- tai töissäolo ei vaikuta meihin mitenkään - kukaan ei ole varpaillaan kun hän astuu ovesta sisään - minä kyllä kävelen vastaan pussaamaan ihanaa miestäni suoraan suulle.

Ja se parisuhteen malli. Olen miettinyt sitä paljon. Millaisen parisuhteen mallin minä ja ex lapsille annoimmekaan? Luojan kiitos, tajusin hankkiutua eroon hullusta.

Vanhassa elämässäni parisuhde lasten silmin tarkoitti yhteistaloutta. Yhteistä asuntoa, jossa kaksi aikuista ihmistä asuu, jonne posti tuo niiden kirjeet. Mitään muuta yhteistä meillä ei ollut. Ei ollut hellyyttä, läheisyyttä, halauksia. Ei kauniita ja arvostavia sanoja. Paljon sohvalla nukuttuja öitä. Paljon isän juomista ja milloin minnekin sammuneen isän ohi kävelyä aamulla. Kaksi erillistä elämää, ei mitään yhteistä tekemistä - ei mitään tarttumapintaa. Valtavan paljon riitaa, huutamista, ovien paiskomista, tavaroiden heittämistä. Kireitä ja stressaantuneita aikuisia. Isä moitti poikaansa milloin mistäkin ja riittävän pitkälle mentäessä asetuin puolustamaan lapsiani. Mies puhui epäkunnioittavasti lasten äidille. Elämä oli raskasta, kaikille.

Veikko täyttää kohta 9 vuotta. Ajatella. Se, ja vähän enemmänkin aikaa on kulunut. Mitä kaikkea olen kokenut ja miten helvetin paljosta olen selvinnyt. Miten paljon elämänlaatuni on muuttunut ja miten paljon osaan arvostaa nykyistä elämäntilannettani.

Nykyinen parisuhde, nykyinen arki. Vastakohtia oikeastaan aika pitkälti kun entiseen vertaa. Kun jompikumpi meistä tulee kotiin ja muut ovat jo kotona, toinen menee aina vastaan. Hei mitä kuuluu, kiva kun tulit - halaus, suukko. Sami halaa ja pitää minua lähellään. Paljon. Kertoo lasten kuullen rakastavansa ja arvostavansa minua. Laatunainen. Unelmien vaimo - parempaa ei voisi saada. Sami ei huuda. Ikinä. Vuoden aikana meillä on ollut ehkä kolme isompaa riitaa. Ei koskan lasten kuullen yhtäkään. En voisi kuvitella tilannetta, jossa Sami huutaisi ja haukkuisi minua edes suutuspäissään. Saatika lasten kuullen. Sami ei tee sellaista. Lapset saavan mallin miehestä joka on kotona. Joka arvostaa ja kohtelee äitiä hyvin, osallistuu, kysyy voiiko auttaa. Kiittää ruoasta. Onpa ihana, kun olet vaihtanut puhtaat petivaatteet. Onpa siistiä, oot ollut taas reipas. Oletko tehnyt lumityöt? Olisin minäkin voinut tehdä, tosi kiva, että olette jo ehtineet nekin tehdä. Sami kiittää minua. Hän arvostaa minua ja tekemisiäni ja se näkyy KAIKESSA. Vastakohtia... ex ei arvostanut eikä rakastanut minua, vaikka ehkä joskus luuli rakastavansa. Ja se arvostuksen puute näkyi KAIKESSA. Oikeastaan hän puhtaasti halveksui minua ja tekemisiäni. Toisaalta sen takia tietenkin, että hän on itse paljon parempi kaikessa kuin kukaan muu. Toisaalta sen takia, että hänen oma persoonallisuutensa ei ole kehittnyt loppuun asti vaan tietyiltä osilta hän on jäänyt lapsen tasolle. Hän on epävarma, huonolla itsetunnolla varustettu ja keskeneräinen. Ja se näkyy hyvin. Kateutena.

Hyvää viikonloppua kaikille. Meillä on kaikkea mukavaa tekemistä tiedossa. Joulukin tulee ihan kohta. Olen virittänyt jo mukavasti ikkunavaloja sisälle. On mukava herätä aamulla, kun ei ole ihan pilkkopimeää. Lumimyrksy on riehunut yön. Lunta on varmaan 20 senttiä tai enemmän. Pysähtykää joskus miettimään omaa elämäänne. Kannattaa kirjoittaa ajatuksia myös ylös. MIkä on hyvin, mikä huonosti. Mikä tekee minut onnelliseksi, mikä onnettomaksi. Jos kyse on isoista asioista, se vaatii rohkeutta. Mutta kun aloittaa ensin niistä asioista luopumisen, jotka tekevät sinut onnettomaksi, tyytyväisyys lisääntyy heti. Sen jälkeen on tilaa enemmän myös niille asioille, joista ilo löytyy.

https://www.youtube.com/watch?v=arDg2QilGuU

Jokainen, joka on elänyt narsistin kanssa, tuntee tämän osuvan ja uppoavan.

 

Vuosi sitten, kun julkistimme Samin kanssa suhteemme, saimme palautetta, jota osasimme odottaa. Oma hiljattainen exäni, se jonka jälkikäteen olen ristinyt laastarisuhteeksi, fippasi niin sanotusti täysin. Sain kymmenittäin tekstiviestejä ja puheluita, joissa toivottiin, että autoni jarrut pettävät. Kerrottin, miten ruma ja lihava huora olen. Petturi paskiainen. Toisessa hetkessä saattoikin olla niin, että hän oli huolissani minusta. Olin sekaantunut väkivaltaiseen hulluun. Hän yritti työntää kiilaa joka rakoon, johon onnistui. Yhteiset tuttavat puhuttiin ymmärtämään, että me olimme häntä pettäneet. Se ei pidä paikkaansa. Tämän lyhyen suhteen jälkeen meni muutamia kuukausia ennen kuin tapasin Samin. Ja se olikin sitten menoa -samantien.

Vasta luin jostakin ajatelman, joka osui ja upposi ihanasti. Someday, someone will walk into your life and make you realize, why it never worked out with somebody else. Niin se on.

Huvittavaa tavallaan tässä laastari-exän jutussa on se jumalaton rakkaus, jota hän muka minua kohtaan tunsi, ja mistä hänen suuri vihansa ja katkeruutensa kumpusi. Neljä kuukautta eromme jälkeen hänen luonaan asui uusi nainen. Pyhää vihaa ja suurta rakkautta...

Olen miettinyt tuotakin vuoden kestänyttä on-off -suhdetta paljon. Tavallaan, näin jälkikäteen ajatellen - niin itsekästä kuin se onkin, tämä mies oli minulle todellakin laastari. Siinä elämän tilanteessa kaipasin rinnalleni jonkun, joka sanoo, että kelpaan. Että olen hyvä ja rakastettava ihminen. Että en ole hullu. Että selviän. Itsekästä, vaikka tokikaan en sitä silloin itsekään ymmärtänyt. Käytin häntä siltana auttamaan minut yli vaikeimmista ajoista. Alusta asti oli tavallaan selvää, vaikka en sitäkään halunnut itselleni myöntää, että siitä ei tulisi mitään. Miehessähän oli paljon hyvää. Hän puhui paljon rakkaudesta ja muutenkin kauniisti, pääsääntöisesti. Hän halusi tehdä kanssani KAIKKEA. Ihan mitä tahansa, kunhan sai olla kanssani. Hän oli lasten kanssa taitava ja lapset pitivät hänestä paljon. Silti, koko ajan - melkein alusta asti, jokin minua häiritsi. Jokin esti minua ottamasta miestä aidosti osaksi elämääni. En halunnut häntä lasteni syntymäpäiville muiden ihmisten seuraan. En käynyt hänen seurassaan ystävieni luona. Silloin en osannut sanoittaa tunteitani, mutta nyt ymmärrän montakin syytä, miksi siitä ei olisi voinut tulla mitään.

Ensimmäiset ajatukset olivat niitä, jotka koskivat meidän arvomaailmaa. Sitä, mikä on tärkeää. Mies teki muutaman kuukauden töitä vuodessa ja loppuajan eli työttömyyspäivärahalla ja oli käytännössä ihan peeaa. Laiska, suomeksi sanottuna. Vastakohta minulle, joka olen ahkera, arvostan työtä korkealle ja olen hyvin kunnianhimoinen. Miehen asuinolosuhteet... ne suorastaan hävettivät minua. Kuin kesämökki ilman mukavuuksia, vessana kuivakäymälä. Minusta se oli, ja on edelleen, käsittämätöntä, kun eletän kuitenkin 2000-lukua. Sen lisäksi, että asuinolot olivat kuin kesämökki, pihapiiri ja koko talo oli kuin kaatopaikka. Olen siinä mielessäkin tarkka ja esteetikko, että arvostan perussiisteyttä ja kauneutta. En kestä kaaosta, likaa ja sotkua - se aiheuttaa minulle ihan oikeasti stressiä. Mies valitti koko ajan, miten kiire hänellä on. Minun nähdäkseni hän oli vain helvetin laiska ja mukavuudenhaluinen, eikä saanut mitään aikaiseksi. Aloitteli paljon, vähän sai vietyä loppuun. Se oli oikesti ärsyttävää.

Suhteen edetessä, oikeastaan aika nopeasti, tuli ilmi myös se, että tällä miehellä oli kahdet kasvot. Toisaalta se pohjattoman kiltti ja rakastava, herkkä ihminen. Ja toisaalta äärimmäisen omistushaluinen, mustasukkainen ja vaativa ihminen. Hän suuttui ihan ihmeellisistä asioista. Muistan monesti sanoneeni ääneen, että hän on meidän suhteen nainen ja drama queen. Se oli rasittavaa. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun hän kirjoitti facebookiin älyttömiä päivityksiä riitojemme jälkeen, joissa haukkui minut itsekkääksi kusipääksi. Aikuinen ihminen. Puoli vuotta seurustelumme loppuajoista en ollut enää hänen fb-kaverinsa. Se kertoo jo mielestäni aika paljon -en halunnut. Hän tenttasi alvariinsa, missä olen ollut, kuka tuo päivitystäni kommentoinut mies on, miksi olen viisi minuuttia myöhemmin kotona, kuka soitti, kenelle tekstaan. Se oli ihan hullua. Hän olisi halunnut muuttaa yhteen asumaan, mennä naimisiin ja tehdä lapsen. Jälkikäteen ajatellen -ei,se ei ollut rakkautta. Se kaikki oli hänen omistushaluaan.

Sitä aiemmat exät ovatkin sitten nuoruusvuosiltani ennen lapsia. Sen aikaisista suhteista sinänsä on minusta turha puhua sen enempää, koska en ole itse lainkaan sama ihminen kuin olin vaikkapa 20 vuotiaana. Olin oikeasti varmasti hirveä ihminen. Vaativa, helposti ärtyvä, äkkipikainen. My way or no way. Olen kasvanut valtavasti, ja olen siitä iloinen. Lapset ja suhde narsistin kanssa opettavat ihmistä laittamaan asioita johonkin järjestykseen ja sen, ettei kannata hermostua - siitä ei ole mitään hyötyä. Nuoruuden mies- ja poikaystävät olivat oikeasti tosi kilttejä kaikki - ei minua kukaan muu olisi varmasti sietänyt. Olin itsekäs ja hyvin rajoittunut ajatuksiltani. Olin melko kykenemätön katsomaan asioita muiden ihmisten näkövinkkelistä ja mielipiteissäni liian ehdoton.

Tänään on erittäin kaunis marraskuinen pakkaspäivä. Narsisti on antanut minun olla rauhassa jo viikon. Lapset olivat eilen pari tuntia hänen luonaan ja toki hän toi ne 20 minuuttia myöhässä - jostakin se kiusa on keksittävä. Ikävää sinänsä, että kouluiltoina olisi hyvä jäädä aikaa rauhoittumiseen ja iltatoimiin, mutta eihän tällainen vatipää osaa ajatella asiaa kuin itsensä kannalta.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi hän alunperin vaati minulta vuoroviikkoasumista. On päivänselvää, että se ei todellakaan johtunut hänen rakkaudestaan lapsiin tai halusta olla lastensa kanssa. Siihen on muutamia vaihtoehtoja.

1. Hän kuvitteli, ettei tarvitse maksaa elatusmaksuja

2. Hän halusi pitää pystyssä kulissia ulospäin: olen hyvä isä ja rakastan lapsiani

3. Hän kuvitteli, että palaamme yhteen (tämä ajatus on tullut mieleeni vasta hiljattain, kun kuulin sen ystäväni sanoittamana)

4. Hän oli yksinäinen

Olen kallistumassa viimeisen vaihtoehdon puolelle. Narsisti pelkää niin paljon hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä, että hän halusi lapset luokseen asumaan joka toinen viikko vain ja ainoastaan siksi, ettei hänen tarvitse olla yksin. Hullua, mutta todennäköisesti totta. Lisämotivaationa oli varmasti kohdat 1 ja 2. Sehän tuli nopeasti ilmi, että hän ei pysty huolehtimaan edes alkeellisista lasten asioista (peseytyminen, nukkumaanmeno, vaatetus). Lapset olivat pääsääntöisesti television edessä kun mies touhusi omia juttujaan. Yleensäkin, jo meidän yhdessäoloaikoina, muistan sanoneeni sen jopa ääneen monta kertaa, miehellä oli erikoinen tapa olla lastensa kanssa. Lapset saivat olla hänen kanssaan - hänen ehdoillaan. Lasten piti istua kolme tuntia autossa, traktorissa, veneessä tai missä milloinkin, jotta mies sai tehdä niitä asioita, joita hän halusi. Ei puhettakaan, että hän veisi lapsia uimaan, pulkkamäkeen, luistelemaan, johonkin lasten tapahtumaan. Ei varmasti, ei hänellä ole aikaa sellaiseen.

Minä taas olen kasvanut äitinä ihan toisenlaiseksi ihmiseksi päästyäni hänestä eroon. Voisin omistaa seuraavan kirjoituksen sille.

 

Blogin ajatuskin oli alunperin lähinnä sanoittaa omia tunteintani. Kuin päiväkirja. Purkaa paperille, näytölle, paha olo ja ahdistus, jotta ajatus selkenee ja asiat saavat mittasuhteensa. Siitä on ollut apua. Muisti tekee muistojen työtä, aika haalistaa ja parantaa.

Surullista kuitenkin, kun äsken pysähdyin asiaa miettimään. Elämässäni on tapahtunut ja tapahtuu paljon muitakin asioita. Siitä huolimatta, että erosta tulee kohta kolme vuotta, mies kuitenkin hallitsee edelleen enemmän tai vähemmän elämääni, ajatuksiani ja tunteitani. Olen hirvittävän onnellisessa asemassa siksi, että Sami jaksaa sitä. Jaksaa kuunnella vuodatukseni ja purkaukseni, ääneen lukemani hullun lähettämät tekstiviestit, joissa suolletaan kauheaa tekstiä ja oksennetaan oma paha olo toisen ihmisen päälle. Elämässäni on kuitenkin paljon muutakin. Hyvää ja kaunista.

Itsesasiassa entinen mieheni on varmasti minulle kateellinen. Tosi kateellinen. Hän on luonteeltaan muutenkin ollut aina kateellinen kaikille ihmisille, joilla menee vähääkään paremmin kuin hänellä. Hänellä on tapana vähätellä muiden saavutuksia juurikin tuon kateuden takia. Toisaalta hän nauttii silmittömästi muiden epäonnistumisista ja siitä, että aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin.

Muistanette, kun kerroin ottaneeni ison riskin ja ostin valtavan talon. Otin järjettömän velan vastattavakseni ja aloin yksin asumaan omakotitaloa. Maksoin exälle huomattavan määrän rahaa. Tänä päivänä, koska hän ei ole edelleenkään saanut kaikkia yhtiöiden ja omia osoitteetaan muutettua oikeiksi, minulle tulee yhä satunnaisesti hänelle kuuluvaa postia. Monesti epähuomiossa olen aukonut kirjekuoret ja alkanut lukemaan ennen kuin olen havainnut, että en ole oikea vastaanottaja. Kirjeitä tulee perintäyhtiöistä, ulosottovirastosta, maksukehoituksia ja -muistutuksia. Protestilistaa tutkiessa käy ilmi, että mies on todella sotkenut myös raha-asiansa. Toisaalta en ihmettele sitä yhtään. Hänellä on yhä olemassa hullu haave rikastumisesta, mutta hänellä ei ole vähääkään taloudellista taitoa laskea kannattavuutta tai arvoida ajan ja työn määrää realistisesti. Lopputulos on tämä. Ulkopuoliselle hän ei voi töihin mennä - täysin mahdoton ajatus ottaa käskyjä vastaan muilta tai kulkea kellon mukaan. Kaikki pitää saada tehdä kuten itse haluaa. Huippubisnekset näyttätäv kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Yksi konkurssi näkyy tulleen tässä välissä.

Olen ilkeä, mutta koen, että kaiken sen jälkeen, mitä mies on minulle tehnyt, minulla on siihen oikeus. Olen vahingoniloinen. Ajattelen todella monesti karmaa. Että se on sittenkin olemassa. Että mies todella saa ansionsa mukaan. Jo vuosia sitten minä varoitin häntä erinäisistä yrityskuvioista - en suosittele - ei tule kannattamaan - laskelmat osoittavat, että tuo ei pääty hyvin. Hän ei tietenkään uskonut. Nyt voin todeta, että olin oikeassa. Miehen elämä on yhtä kaaosta ja kaikki menee ulosottoon. Silti ulospäin pitää pitää pystyssä kulissia menestyvästä, pärjäävästä ihmisestä jolla ei ole hätä päivää.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, kateuteen. Mies on kateellinen minulle, ihan taatusti. Minulla on hyvä ja toimiva parisuhde. Olen onnellisesti naimisissa komean ja menestyvän ihmisen kanssa, jonka kanssa harrastan yhdessä urheilua - meillä on aidosti yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Versus: mies ei suostunut koskaan lähtemään kanssani edes kävelylle, enkä kyllä vuosiin enää edes pyytänyt. Hän on keski-ikäinen, lihava ja lyhyt. Lyhyisiin miehiin ei muuten kannata luottaa, niillä on aivot liian lähellä persettä. Sami on hyvin palkatussa työssä ja tienaa hyvin - ilman riskiä, mikä yrittämiseen liittyy. Itseassa varmasti paremmin kuin mies ikinä yrittäjävuosinaan. Minä sanoin itseni irti helmikuussa ja vaihdoin työpaikkaa. Uudessa työpaikassa olin kaksi kuukautta kunnes sain ylennyksen päälliköksi. Ex tietää sen. Hän varmasti laskee mielessään, mikä minun bruttopalkkani on, mikä Samin palkka on, paljonko tienaamme yhdessä. Hän tietää varmasti senkin (lapsethan kertovat), että teen useamman päivän viikossa töitä kotoa käsin. Varmasti vielä kahta raivostuttavampaa. Saan hyvää palkkaa liikahtamatta minnekään. Minä, heikkolahjainen ja huonopalkkainen sihteeri, josta ei ole mihinkään.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi mies aina moitti minun töitäni ja osaamistani. Joskus kun esikoisen jälkeen menin töihin uuteen työpaikkaan ja sain siellä esimieheltäni kiitosta siitä, että olen omalla alallani huippulahjakkuus ja tehokkudessani vailla vertaa, aloin vasta miettiä, että olenko oikeasti keskivertoa parempi siinä mitä teen. Kun aloin saada ylennyksiä ja vaatimampia tehtäviä, mies kotona vain valitti, että teen liikaa töitä. Tänä kesänä kun sain päällikön paikan, Sami oli puolestani valtavan iloinen. Hän oli minusta ylpeä ja sanoi sen suoraan. Hän sanoi suoraan, että olen varmasti tosi lahjakas siinä, mitä teen, kun sain noin nopeasti ylennyksen ja roiman palkankorotuksen. Että työnantaja haluaa pitää minusta kiinni. Sami on kertonut siitä myöskin omille ystävilleen ja sukulaisilleen -ylpeydellä, miten viisas ja menestyvä vaimo hänellä on.

Exä sen sijaan. Ei kai tästä ole aikaa kuin kolmisen viikkoa, kun hän tekstiviestitse uhkaili minua. Viestissä kerrottiin selkeästi, miten hänen olisi syytä ottaa yhteyttä työnantajaani ja kertoa, millaisen hullun petturin ovat työsuhteeseen ottaneet. Olen kertonut entisestä miehestäni ja raskaasta arjestani esimiehelleni jo keväällä. Oli oikeastaan pakko, kun lapset muuttivat kokonaan luokseni asumaan ja lasten hakeminen ja vieminen on kuitenkin aikataulutettua ja vaikutaa töiden järjestelyihin. Jälkikäteen ajatellen, hyvä, että olen kertonut. Ja kerroin tuosta viestistäkin. Että jos tällainen puhelu joskus tulee, niin se on hullun tekosia. Toisaalta myös toivon, että ex sen tekisi. Sen jälkeen hän ylittäisi sellaisen rajan, että menisin asian kanssa poliisilaitokselle.

Elämä on tosiaankin varjoa ja valoa, kuten Teräsniskan Suvi laulaa. Ei pelkkää murhetta exän kiusaamisen ja painostuksen varjossa, mutta oma elämä jää siinä kyllä toisinaan sivurooliin. Pitäisi osata iloita ylennyksistä, ihanasta avioliitosta, hyvästä terveydestä ja harrastuksista. Olen hyvässä kunnossa! Ehkä paremmassa kuin koskaan. Heinäkuussa kävin iltalenkillä, ja kun tossu oli kevyt, juoksin suunnittelematta 20 kilometriä. En varmasti ole juossut sellaista matkaa viiteentoista vuoteen. Ja se tuntui hyvältä. Lapset ovat terveitä ja ihania. Arki rullaa ja elämä soljuu. Kaikki olisi oikeastaan ihan liian täydellistä, ellei ex jatkuvasti sotkisi pakkaa ja kiusaisi.

Olen ottanut itselleni tavoitteen. En vastaa mihinkään asiattomiin viesteihin mitään. Toimin näin ainakin kolme kuukautta. Sen jälkeen menen poliisilaitokselle, jos toiminta jatkuu. Haen Hullulle lähestymiskieltoa.

Harmaan pilven kultareunat ja positivinen ajattelu kuitenkin. Ilman kaikkia niitä vuosia, joita elin tuon mielisairaan ihmisen kanssa, ilman kaikkea sitä lytistämistä, haukkua, kylmyyttä ja pelkoa, en olisi se ihminen joka tänä päivänä olen. Tarkoitan sillä sitä, että osaan arvostaa Samia ja meidän suhdetta hirvittävän paljon. Ihan jumalattomasti, en osaa sitä edes sanoin kuvitella. Osaan arvostaa niin arkisia asioita. Sami syö tekemääni ruokaa ja kiittää siitä! Sami osallistuu kotitöihin. Sami tervehtii tullessaan eikä katoa minnekään kertomatta, mihin on menossa. Sami soittaa ja kysyy, onko kaikki hyvin, jos on huolissaan minusta. Sami halaa, pussaa, paijaa. Hän rakastaa minua. Sellaisella tavalla, joka on normaali. Ex ei koskaan rakastanut minua. Narsisti ei kykene rakastamaan. Hän pelkää yksinäisyyttä ja jätetyksi tulemista kuollakseen, mutta ei rakasta. Hän haluaa hyötyä ihmisistä. Hän hallitsee ihmisiä pelolla.

Samin rakkaus on korjannut minua. Muuttanut minua ehjemäksi. Paremmaksi ihmiseksi ja kohti sitä naista, joka olin ennen - silloin kun luotin ihmisiin. Ennen kuin minun oli pakko hyökätä puolustukseksi koko ajan.

Olen onnellinen. Kaikista parasta on kuitenkin se, ja tämä on tapahtunut vasta parin viikon aikana, että tänä Armon Päivänä 10. marraskuuta vuonna 2017, minä en enää pelkää. Ex ei voi tehdä mitään sellaista, joka oikeasti pilaisi minun elämäni. Hän ei voi viedä minulta lapsiani. Hän ei voi viedä minulta kotiani. Hän ei voi viedä minulta rakkautta eikä Samia. Hän ei voi viedä työtäni. Järjellä ajatellen, minulla ei ole mitään syytä pelätä.

Hyvää viikonloppua kaikille. Arvostakaa arkeanne. Tasaista, tylsää, väritöntä elämäänne. Pitäkää huolta kumppanistanne. Kertokaa rakkaudesta, puhukaa. Arjen pieniä tekojakin suorittakaa. Elämä on lyhyt. Ja liian monia asioita osaa arvostaa ja kaivata vasta siinä vaiheessa, kun niitä ei enää ole.

Huhtikuun alku. Isä laittoi viestin, että tuo lapset vähän tavanomaista aiemmin, kun hänellä oli menoa. Vaihdoin pihalla pari sanaa hänen kanssaan. Kello oli ehkä kolme. Viiden aikoihin sain oudon puhelun, jossa minulta kysyttiin, tiedänkö mitä viime yönä on tapahtunut. Some-päivitysten nojalla on tapahtunut jotain. Aloin soittelemaan kaikkiin numeroihin mitä keksin. Sosiaalipäivystykseen, poliisille.. Mikään numero ei vastaa, sunnuntai. En muuta keksinyt, joten soitin Häkeen. Selitin asiani, että epäilen, että lapseni ovat olleet osallisena jossain mitä viime yönä on tapahtunut. Annoin tietoni ja osoitteen, jossa tapahtumat olivat. Sain niukat tiedot, mutta tietoa. Poliisit ovat käyneet kotihälytyksellä selvittämässä perheriitaa ja aiheesta on kirjattu lastensuojeluilmoitus, koska alaikäisiä on ollut paikalla.

Maanantaipäivä meni sotkua selvitellessä. Soitin sosiaalitoimistoon. Sain vihdoin ja viimein sosiaalijohtajan kautta meidän kunnan sosiaalityöntekijän kiinni. Sen saman, jonka kanssa asiaa oli väännetty kaksi vuotta. Tivasin tiukasti ilmoituksen tarkkaa sisältöä ja hän luki sen minulle. Mies oli puhaltanut 1,6%, mutta polisiin mielestä hän oli kykenevä huolehtimaan lapsista ja sosiaalipäivystäjä oli tehnyt päätöksen jättää käymättä paikalla polisiin arvioon nojaten. Riitta ja tämän lapset oli viety kotiinsa viereiselle paikkakunnalle poliisin toimesta. Poliisit oli soittanut Riitan 12 vuotias poika.

Kysyin sosiaalityöntekijältä, joko minua nyt uskotaan. Joko nyt on tarpeeksi näyttöä siitä, että mies ei ole kykenevä huolehtimaan pienistä lapsista, että hänen alkoholinkäyttönsä ei ole normaalia ja että lapset eivät voi asua siellä joka toinen viikko. Kyllä, nyt oli kuulemma asiasta näyttöä ja tilanne ihan toinen kun oli se lastensuojeluilmoituskin. Mainitsin samalla pahoinpitelyjutusta – siitä, että kyllä sen alkoholin kanssa on ollut ongelmia koko ajan, minua ei vain ole uskottu. Pyysin sosiaalityöntekijää ilmoittamaan lasten isälle, että lapset eivät tule sinne enää joka toinen viikko, vaan teemme uudet tapaamis- ja huoltosopimukset. Ilmoitin tilanteen kouluun – lapsia ei saa antaa isälleen ennen kuin asiat ovat selvinneet. Meille perustettiin sosiaalitoimen asiakkuus siksi ajaksi, että asiaa selvitellään. Minä kävin sosiaalitoimistossa- ex ei tullut paikalle. Sosiaaliväki kävi meillä ja jututti lapsia. Päädyttiin siihen, että asiakkuudelle ei ole tarvetta, koska lapset asuvat äidillään ja äiti on kykeneväinen huolehtimaan lapsista. Minulle jätettiin myös päätäntävalta siitä, annanko lapsia isälleen niin kauan, kun sopimuksia ei ole.

Ex esitti nyyhkytarinoita sossussa ja itki ikäväänsä. Minua hän syytti lastensa varastamisesta. Sitten sopimusrikkomuksesta. Sitten jostain muusta. Milloin mistäkin. Mutta jotenkin minulla oli pitkästä aikaa sellainen olo, että sano mitä sanot. Miehen konstit olivat oikeastaan pikkuhiljaa loppumassa. Lasten kautta hän ei voinut enää minua kiusata eikä kiristää. Hän oli itse sotkenut asiansa siihen malliin. Hassua sinänsä, sanoin sen ääneen ennen näitä tapahtumia. Ettei minun tarvitse oikeastaan tehdä muuta kuin odottaa. Että mies kyllä itse kusee nilkoilleen ja karma tulee korjaamaan satoaan. Olin oikeassa.

Sopimuksia yritettiin tehdä koko kesä. Ex tapansa mukaan muutteli aikoja, ei tullut paikalle. Hän ei suostunut tekemään uusia huolto- eikä tapaamissopimuksia. Hän ehdotti itse joka toista viikonloppua ja kun kävin sellaisen sopimusluonnoksen tekemässä, hän ei laittanut nimeään siihen. Elatusmaksuista nyt on edes turha puhua – hän ei toimita tulotietojaan eikä laita nimeään mihinkään.

Arvaatte varmaan, että minulla ei ollut vaihtoehtoja. Heinäkuussa hankin asianajajan. Asianajajani lähettämiin kirjeisiin mies ei ole vastannut mitään. Ilmeisesti meidän pitää lähteä käräjöimään asioista. Olen valmistautunut henkisesti siihen, että prosessi on raskas. Ex tulee valehtelemaan kuten aina ennenkin. Minun pitäisi pysyä tyynenä. Olen varautunut kutsumaan todistajia. Kertomaan totuuden kaikesta. Minulla ei järjen mukana pitäisi olla hätäpäivää. Mies on poliisin kanssa tekemisissä, kotona käy poliisit selvittämässä perheriitoja kun lapset ovat siellä, alkoholin käyttö ei ole hallinnassa ja nainen on hullu.

 

Sosiaalityöntekijät kertoivat minulle miehen ITSE kertoneen Riitasta mm., että alkoholin käyttö on lähtenyt hallinnasta sen jälkeen kun hän tapasi Riitan. Riitta ei ole lapsille sopivaa seuraa. Riitta ei pidä hänen lapsistaan eikä etenkään tyttärestä, Riitta on ilkeä ja lapset pelkäävät häntä. Nyt mies on eronnnut Riitasta ja laittaa elämänsä järjestykseen. Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa. Mies haluaisi vain uuden mahdollisuuden. Tässä ne nyyhkytykset ja raukkaparan tarina.

Kun sosiaalitoimiston täti ja setä kävivät meillä kotona jututtamassa lapsia tapahtuneen jälkeen, tyttäreni käytti samoja sanoja. Riitta on ilkeä. Riitta huutaa ja kiusaa. Riitta ei ole kiva.

Ottaen huomioon tänä marraskuisena päivänä vallitsevan tilanteen, olen erittäin iloinen siitä, että mies kävi sosiaalitoimistossa tuoreeltaan puhumassa näistä asioista ja kertomassa omin sanoin, millainen ihminen Riitta on. Tokikaan suhde ei tuohon päättynyt. Alle kuukauden päästä Riitta oli takaisin kuvioissa. Sitten taas erottiin ja palattiin yhteen. Lokakuun alkupuolella pariskunta Turhapuro meni naimisiin. Mikään järki maailmassa ei puolla sitä, että oikeudenkäynnissä voisi käydä minun tai lasten kannalta mitenkään muuten kuin hyvin. Silti se pelottaa ja ahdistaa minua jo nyt.