Aloin hakea uutta työpaikkaa. Periaatteessa pidin paljon nykyisestä työstäni. Minulla oli paljon vastuuta, hyvä palkka ja tunsin olevani hyvä siinä mitä tein. Sain kiitosta ja kehuja. Toisaalla vaakakupissa painoivat pienet lapset, päivät venyivät työmatkoineen usein 11-12 tunnin mittaisiksi. Tunsin yhä enemmän, sain liikaa vastuuta - että hyväkään palkkani ei ollut suhteessa tekemäni työn määrään ja loputtomaan raatamiseen.

Katselin keväällä oman alani työpaikkoja. Muutamia oli vapaana. Yhdessä edellytettiin valtionhallinnon kokemusta, jota minulla ei ollut päivääkään. Toisaalta kunnianhimoisena ihmisenä ajattelin, että tuossa on se ainut asia, mitä en omalta alaltani osaa enkä ole koskaan tehnyt. Jätin kuitenkin hakematta. Parin viikon päästä huomasin, että kyseinen paikka oli uudelleen avoinna. Ajattelin, että ilmeisesti hakijat on olleet huonoja - minäkin voin hakea! Hain paikkaa ja kävin ennen juhannusta työpaikkahaastattelussa. Elokuussa kuulin, että minut on valittu tehtävään. En muista kesästä ja parisuhteestani oikeastaan yhtään mitään. Muistan vain, että kun sain sen paikan, meillä oli taas joku riita meneillään ja kun soiti miehelle asista, hän ei sanonut siihen mitään. Irtisanouduin työstäni ja aloitin uudessa työpaikassa lokakuun alussa.

Sopeutuminen virastoelämään ei ollut helppoa. Olin tottunut vuosikaudet tekemään todella paljon töitä, todella tehokkaasti ja pitkiä päiviä. Yhtäkkiä olin työpaikassa, missä ei ollut kiire mihinkään. Pitkästyin. Palkka pysyi kutakuinkin samana, vastuuta oli kyllä ja hieno titteli. Tylsää oli silti. Aikaa oli enemmän. Ehdin joka päivä hakemaan lapset hoidosta, olin iltaisin kotona. Ajattelin, että mies on nyt tyytyväinen: olen kotona enemmän, hoidan enemmän lapsia.

Olin väärässä. Hevosen tallipaikan sopimukseen kuului, että tein yhden viikonlopun kuukaudessa tallivuoroja. Käytännössä lähdin aamukuudelta kotoa, olin yhdeksältä takaisin ja olin iltaisin poissa 17-20 välisen ajan. Kuten arvata saattaa, miehelle tämä ei sopinut. Hän valitti tauotta "jatkuvasta tallilla majailustani". Muistan erään syksyisen viikonlopun, kun hän ajoi aamulla lasten kanssa perässäni tallille tarkistamaan olenko minä siellä, missä olen sanonut olevani. Pidin sitä omituisena. Riitely siis jatkui, aihe vain vaihtui. Marraskuussa ilmoitin miehelle, että vien hevosen toiseen talliin. Sellaiseen, missä minun ei tarvitse käydä lapioimassa yhtään paskaa. Hinta tokikin oli kaksinkertainen, mutta mitäpä en olisi ollut valmis maksamaan siitä, että riitely rauhoittuisi.

Nukuin yhä enemmän sohvalla. Mies alkoi tuntua vastenmieliseltä. Hän oli aina pahantuulinen, aina negatiivinen. Pahinta oli se, miten hän puhutteli poikaansa. Pientä, alle kouluikäistä lastaan. Väheksyen, ivallisesti. Jos lapsi näytti hänelle jotain piirustustaan, isä useimmiten naureskeli ja antoi ohjeita, miten se olisi pitänyt tehdä. Puolustin lapsiani kuin leijonaemo pentujaan. Riitaahaan siitä tietenkin tuli. Meillä tapeltiin paljon. Lähes joka päivä. Muistan, miten tunsin niin pohjatonta, voimatonta raivoa, ja huusin niin lujaa kui jaksoin - tuntui, että sydän halkeaa ja verisuoni katkeaa päästä. Tavaroita lensi. Riidat ei koskaan, ikinä, johtaneet mihinään. MItään sopua ei koskaan varsinaisesti tullut. Tuli parin päivän, viikonkin mykkäkoulu, ja asia hautautui, elämä jatkui.

Hevonen oli työmatkan välillä tallilla. Kävin kolme- neljä kertaa viikossa ratsastamassa. Nythän minun ei tarvinut muuta kuin ratsastaa. Miehen valittaminen ei suinkaan loppunut. Olin edelleen liikaa tallilla. Hevosen pitäminen oli myös kallista. Maksoin tokikin harrastukseni ihan omasta pussistani, kuten myös KAIKKI meidän juoksevat laskut: sähköt, vedet, lasten päivähoitomaksut, kaiken ruoan. Kun kävin viikonloppuisin ruokakaupassa, kannoin kiltisti miehelle mäyräkoiran kotiin. Koskaan ei kiittänyt. Koskaan ei ollut tyytyväinen mihinkään. Valitti vain. Ainut asia, mitä miehen olisi pitänyt maksaa oli talon lainan lyhennys. Lainanlyhennys tilillä raha väheni. Laitoin sinne sen, mitä pystyin. Itselleni en voinut ostaa yhtikäs mitään, raha ei riittänyt. En käynyt koskaan ystävien kanssa ulkona. En kampaajalla, en ostanut vaatteita, meikkejä - mitään, kuin pakon edessä jos jotain hajosi. Mies oli ostanut itselleen uuden, siis tuliterän, auton.

Koska hevosista riideltiin edelleen, sain keväällä loistavan ajatuksen. Rakennetaan meidän kotipihaan pieni talli, ostetaan siihen seuraksi joku hevonen. Tulee paljon halvemmaksi, minä pysyn lähellä kotia ja kaikki on tyytyväisiä. Näin siis kuvittelin.

Tuli kesä, vuosi 2014.