tiistai, 29. marraskuu 2016

Muistojen merestä poimittua

Purkaus muistojen merestä heti viikon alkuun.

Tavallisen arkipäivän kulku minun perhe-elämässä oli aina samanlainen. Monta vuotta.

Aamulla lapset tarhaan. Mies auttoi lasten hampaiden pesussa, kun minä laitoin hiukset ja meikit kuntoon.

Jompikumpi vei lapset hoitoon, kello oli 7 aamulla. Minä kävin toisella paikkakunnalla töissä, miehen työmatka oli 1-5 km päivästä riippuen. Istuin päivän leveällä, laiskalla, tarpeettomalla perseelläni konttorissa. Olin työpaikan seinien sisäpuolella kaikki ne vuodet oma iloinen, nauravainen, huumorintajuinen itseni. Tapahtui kotona mitä hyvänsä, en näyttänyt sitä ulospäin. En puhunut kenellekään, en edes parhaille ystävilleni, totuutta siitä, mitä meidän talossa tapahtui. Joskus saatoin vielä autossa itkeä, vilkaista peilin, koota itseni ja vetää töissä tarvittavan rooliasun niskaan. Onnistuin hyvin, koska huijasin myös itseäni. Koko työpäivä saattoi kulua mukavasti, ilman pienintäkään murhetta kotona odottavasta helvetistä.

Näin jälkikäteen olen harmitellut käytöstäni monesti. Miksi en sanonut? Joku olisi ehkä puhunut minulle järkeä jo paljon aikaisemmin. Olisin ehkä havahtunut unestani. Miksi en sanonut? Miksi pidin kulissia pystyssä ja näytin ulospäin iloista naamaa, aina? Toisaalta varmasti se oli häpeää – en halunnut ihmisten tietävän millaista elämämme todellisuudessa oli. Ulospäin kiiltokuvamainen kulissi oli paljon miellyttävämpi ajatus minun perheestäni, kuin raadollinen todellisuus. Enemmän kuitenkin, uskoakseni, on kyse siitä, että minä ihan todella, koko sydämestäni, kuvittelin, että meidän elämä on normaalia. Että samanlaista on kaikkien muidenkin perheiden elämä. Kun lapset ovat pieniä. Elämän ruuhkavuodet. Kiire, stressi, liian vähän aikaa suhteelle, toiselle ihmiselle, kaikelle. Rahaa aina liian vähän. Arkisia ongelmia, jotka paisuvat ja saavat uusia mittasuhteita. En todellakaan ajatellut sen syvällisemmin, että minun elämäni ja tapa, jolla mieheni kohteli omaa perhettään, ei ollut normaali. Mutta todellakin, kaikkeen tottuun. Ja kun kaikkeen tottuun, siitä tulee tavanomaista. Ja tavanomainen on toistuvuudessaan normaalia.

Suoriuduin töissä tasaisen hyvin, vaikka toisinaan huonosti nukutun, valvotun, itketyn yön jälkeen oli vaikeaa keskittyä. Tehtävät olivat kuitenkin vaativia, niitä ei voinut hoitaa toisella kädellä. Joskus joku kysyi, olenkohan tulossa kipeäksi, kun silmät ovat niin kipeän näköiset. Kaikki kummastelut pystyi kuittamaan iloisella hymyllä ja höpinöillä pikkulasten jatkuvista flunssista.

Eräänä tiistaiaamuna marraskuussa 2014 jouduin soittamaan sekä tarhaan että töihin, että emme tule. Valehtelin, koska totuus olisi ollut liian paksua kenellekään uskottavaksi. Meillä oli ollut taas joku tavanomainen riita, minä en enää jaksanut pyytää anteeksi suuttumustani. En todellakaan muista, mistä olimme riidelleet sillä kertaa, ehkä sen takia, että riidan seuraukset olivat mielestäni vakavampia kuin riita itse. Mies oli, kuten monesti riitojen jälkeen, lähtenyt keskellä yötä lätkimään (töihin, ainakin omien sanojensa mukaan). Lapset istua törröttivät toppapuvuissaan autossa odottamassa. Auton avaimet, kuten maalla oli tapana, oli aina auton keskikonsolin lokerossa. Irrotin lämmityspistokkeen, hyppäsin kuskin paikalle ja… Auton avaimia ei ollut missään. Juoksin sisälle hakemaan avainkaapista vara-avaimet. Niitäkään ei ollut missään. Niin uskomatonta kuin se onkin, minun 49-vuotias mieheni oli vienyt minulta auton avaimet, jotta en pääsisi lähtemään töihin.

Soitin tarhaan ja sanoin, että toinen lapsista on kipeä. Saman valheen soitin työpaikalleni. Mies tuli iltapäivällä kotiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joskus, ehkä kuukauden päästä otin asian puheeksi toisen yhtä lapsellisen tempun (oli piilottanut minun rahapussini ja puhelimeni) yhteydessä. Hän kiisti koko asian! Ei hän ole koskaan minulta auton avaimia vienyt, minä olen hullu kun keksin tuollaisia juttuja.

Arki.. Se oli armotonta ainetta. Ei todellakaan tappavan tylsää, vaan todella raskasta. Pääsin töistä neljältä, ajoin suoraan tarhaan hakemaan lapset. Mies ei voinut lapsia hakea, joskus aamuisin voi kyllä viedä. Pitää se joku tehtävien jako olla, hän sanoi. Se oli se perustelu, että ei voi hakea lapsia. Kummastelin sitä, koska hänen työmatkansa oli paljon lyhyempi. Minä ehdin samalla aikataululla tehdä juuri 8 h töitä, hän ehti tehdä 9 h töitä, ja silti minä olin aina lasten kanssa ensi kotona. Jos joskus työmatkan tai vastaavan takia hänen täytyi hakea ja viedä lapset, sain kuulla asiasta monta viikkoa ennen ja jälkeen. Miten huono äiti olenkaan, kun en lapsista pysty huolehtimaan. Miehen puheet olivat aina yhtä ristiriitaisia. Toisaalta olin laiska, ja toisaalta kuitenkin minun olisi pitänyt pysyä lasten kanssa kotona, jolloin olisin kuitenkin ollut vielä entistä laiskempi. Usein hän muistutti minua ”siipeilystäni”. En lakannut hämmästelemästä sitä, koska minähän se meidän kaikki juoksevat laskut maksoin!

Minä hoidin ruokaostokset. Sitä varten käytin liukumia, lähdin töistä aikaisemmin, että kerkesin käydä matkan varrella kaupungissa ruokakaupassa. Yhteistä tiliä meillä ei koskaan ollut. Sen lisäksi että kannoin ruoan kotiin, myös maksoin sen yksin. Jos pyysin miestä käymään ruokakaupassa, hän toi aina kolme asiaa. Maitoa, leipää ja olutta. Hän ei itse syönyt mitään kasviksia tai hedelmiä, joten ei toki ostanut niitä muillekaan. Minun tekemäni tavalliset arkisapuskat eivät hänelle kelvanneet, ihan avoimesti nyrpisteli nenäänsä jos lasten kanssa istuttiin pöydässä syömässä jauhelihakeittoa. Hän teki itse itselleen omat ruokansa, yleensä jotain lihaa suoraan pannulta syötynä. Muille siitä ei liiennyt.

Hain lapset, menin kotiin, tein ruokaa. Syötiin, kello oli yleensä puoli kuusi. Tiskiä, pyykkiä, paikkojen järjestelyä. Jotain pientä touhua lasten kanssa, iltasadut ja –pesut, lapset nukkumaan klo 20. Harvoin mies oli kotona ennen puoli kahdeksaa. Tuli juuri siiheksi, että ehti sanomaan lapsillensa hyvää yötä.

Kun sain lapset nukkumaan minulla oli tapana kesäisin touhuta pihalla jotain kukkapenkkien parissa, silittää pyykkiä (rentouttavaa puuhaa!) ja talvisin nautin suuresti kun sain istua sohvalla ja kilkutella puikoilla erilaisia käsitöitä valmiiksi. Mies ilmestyi työkamppeissaan yltä päältä öljyssä ja paskassa kotiin ja alkoi valmistaa itselleen ruokaa likaisilla sormillaan. Joskus ennen jaksoin huomauttaa asiasta. En enää aikoihin. Hän ei vaihtanut työvaatteita pois päältään. Otti sapuskansa, siirtyi tietokoneen ääreen istumaan ja selaili keltaista pörssiä yms. tarpeellista seuraavat kaksi tuntia. Minä kävin kymmenen uutisten jälkeen nukkumaan. Joskus mies meni edeltä. Koskaan, edes suhteen alkuaikoina, hän ei sanonut sanaakaan. Hän vain otti ja lähti makuuhuoneeseen. Ensimmäisinä vuosina huomautin siitäkin: olisi kohteliasta mainita, että olen lähdössä nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä. Ei siitä mitään hyötyä ollut. Harvoin mentiin samaan aikaan sänkyyn. Viimeiseen kahteen vuoteen en edes halunnut mennä samaan sänkyyn. Monesti jäin odottamaan, että mies menee nukkumaan. Jäin katsomaan sohvalle telkkaria ja ”nukahdin” sohvalle. Välttelin miehen kosketusta ja kaikkea seksiin viittaavaa parhaan kykyni mukaan.

Tokikaan hänellä ei koskaan, koskaan, ollut tapana istua vieressäni, ottaa minua kainaloon, koskettaa ohimennen, suukottaa noin vain. Aina, joka ikinen kerta, kun hän minua kosketti, hän oli vailla ”jotakin”. Kieltäytyminen ei ollut vaihtoehto. Jos kieltäydyin, hän loukkaantui kuin pahainen kakara ja tiuski, että ”Minusta et kerjäläistä saa” ja ”Saa sitä pillua muualtakin”. Monesti tällaisten kieltäytymisten jälkeen mies lähti jonnekin, erityisesti jos oli viikonloppu. Minusta se oli lähinnä helpottavaa. En kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta. Minulle oli ihan yhdentekevää, missä mies luuhasi, mukavaa kun oli poissa pilaamasta minun ja lasten päivää.

Älkää toki kuvitelko, ettei meillä olisi ollut seksiä. Kaikista surkeimpinakin aikoina sitä oli kuitenkin viikottain. Mies valitti, että kaikki meidän ongelmat johtuu siitä, kun minä en anna. Toukokuussa 2014 hän lähetti minulle jopa sähköpostia töihin, jossa viittasi siihen, että siitä asti kun minulla on ollut hevonen, on meidän seksielämä mennyt koko ajan huonommaksi – eikä ihme, kun kyllähän siitä ratsastamisesta pillu tulee kipeäksi. ”Kyllä minäkin rahalla saan” Siis todella… aikuinen ihminen kirjoittaa tällaisia viestejä? Syyttää hevosta oman seksielämän huonoudesta, tai sen puutteesta? Tämä viesti oli vappuna Leville koko perheen kera tehdyn viikonloppureissun jälkeen. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Kun lapset olivat leikkihuoneessa leikkimässä, isänsä istui ovensuussa ja räpläsi kännykkää tai pelasi jotain rahapeliä oven toisella puolella. Selitys oli aina sama vakio: eihän minua siellä tarvita. Niin. Minä ja lapset ei tosiaan tarvittu häntä mihinkään. Ei enää. Minä tosiaan kuitenkin kaikesta huolimatta ANNOIN hänelle viikottain. Miksi? Koska kuvittelin hetken, että miehen kiukuttelu ja huono käytös johtuvat tosiaan siitä, että minä olen kamala pihtari. 2014 syksyllä otin oikein urakan harrastaa seksiä monta kertaa viikossa. Voin kertoa, että sillä ei ollut minkäänlaista, ei pienintäkään, vaikutusta miehen käytökseen.

Monesti kuulee pariskuntien puhuvan siitä, miten he kasvoivat erilleen. Me ei kasvettu erillemme. Minä olin miehelleni hyödyke. Ilmainen kodin- ja lastenhoitaja, yhtiön ilmainen sihteeri ja työntekijä. Ilmainen huora ja huushollin yleiskone. Hyödykearvoni laski koko ajan, mikä aiheutti kahnausta. Lisäksi olin lakannut pönkittämästä häntä. En enää nähnyt taitavaa, kaikkeen kykenevää ahkeraa miestä. Näin vain pohjattoman itsekkään, empatiakyvyttömän paskiaisen, joka kiusasi koko perhettään. Olisin tyytynyt todella vähään.

Tavallaan olen kiitollinen miehelle siitä koulusta, jonka läpi hän minut laittoi. Nyt kun olen tavannut miehen, osaan arvostaa häntä todella paljon. Niitä pienen pieniä arjen tekoja, ja vähän isompiakin. Hän oli arkivapaalla viime viikolla. Hän oli perjantaina imuroinut koko talon, ennen kuin tulin töistä. ”Että ehdittäisiin viettää aikaa keskenämme”. Hän tyhjentää oma-aloitteisesti tiskikoneen ja auttaa pyykkien ripustamisessa pyytämättä. Hän suukottaa ohimennen ja puhuu minulle kauniisti. Hän on kuitenkin hyvinkin maskuliininen ja miehinen, siitäkin huolimatta, että hän puhuu myös tunteistaan. Minä osaan arvostaa ja iloita kaikista näistä asioista, niin jumalattoman paljon. Ilman lasten isää.. en osaisi. Osaan tyytyä niin vähään! Tavalliseen, arkiseen yhteiselämään, jossa juodaan aamukahvit ja vaihdetaan suukko. Jossa riidellään, ja sovitaan, nauretaan ja itketään ja kaikilla on tilaa olla oma itsensä. Tällaista suhdetta osaan nyt todella arvostaa ja vaalia sitä ihan toisella tavalla kuin nuorena, jolloin pidin sitä itsestään selvyytenä. Olen valmis panostamaan tähän suhteeseen, paljon. Olen varma, että tämä kestää lopun elämääni, jos molemmat arvostavat toisiaan aidosti.

Näihin tunnelmiin, mukavaa viikkoa kaikille.

keskiviikko, 9. marraskuu 2016

Vaimoainesta

Tämä suhde on sen sortin hulluutta ja huumaa, että en ole ikinä moista kokenut. En ikinä. En olisi uskonut, että liki 40-vuotiaana on ylipäänsä mahdollista rakastua näin.

Pitkiä keskusteluja Samin kainalossa aamuyöhön. Pitkiä hetkiä paljaat ihot toistensa peittona. Pitkiä puheluita. Kauniita tekstiviestejä. Hän on niin jumalattoman komea. Vähän ujo, vähän varovainen, mutta ehdottomasti rakastunut minuun. En epäile hetkeäkään, etteikö hän rakasta minua yhtä paljon kuin minä häntä.

Sami kosi minua viikonloppuna. Perinteisesti. Polviltaan. Sormus mustassa samettirasiassa. Valtavasti kimaltavia timantteja. Vastasin myöntävästi. Koska olen tullut hulluksi. MInä, joka aina ajattelen järkevästi, tulevaisuutta. Rationalismin perikuva. Kihloissa käytännössä tuntemattoman miehen kanssa. Hulluksi tullut, ne ajattelee. Antaa ajatella. Tämä on minun elämäni. Yksi ja ainut laatuaan. Olen ajatellut elää sen. Välittämättä muista. Kuunnella sydäntäni, kun se yleensä on ollut oikeassa silloinkin, kun en ole suostunut sitä kuuntelemaan. Vaisto sanoo, että tästä voisi tulla jotakin. Se loppuelämän suhde. Se ihminen, johon nojaan vanhainkodissa, jota käyn katsomassa muistisairaiden osastolla. Sitä minä toivon. Ja siihen uskon. Olen valmis panostamaan tähän suhteeseen. En aio tehdä samoja virheitä kuin aikaisemmin. En varmasti tee. Teen töitä sen eteen, että se kipinä ja aito ilahtuminen toisen olemassaolosta säilyy loputtomasti.

Olen hirvittävän onnellinen. Ehkä onnellisempi kuin ikinä, poislukien lasten syntymät. Tuttavani, ystäväni ja sukulaiseni ovat järkyttyneitä. Kukaan ei ole koskaan kuullutkaan mistään Samista. Kihloissa? Aiotteko oikeasti mennä naimisiin? Koska? Herranjumala. No, onnea nyt sitten tosi paljon.

Yllättäen löysin tämän, mielestäni onnellisen, asian tiimoilta yhden ystävän, joka ei olekaan sitä mitä on esittänyt. Hän oli silminnähden kateellinen asiasta. Tuntui inhottavalta. Sain lopulta kakistettua, että et muistanut onnitella... Hän tokaisi, että No onnea vaan, jos nyt olet tällaisen ratkaisun päättänyt tehdä.

Mies, jonka tapailun lopetin kesällä ei oikein ilahtunut kuultuaan somesta uudesta parisuhteesta. Hän tuli hulluksi. Itseasiassa olen käyttänyt paljon aikaa miettien sitä, että vaistoni varoitti jo viime syksynä moneen kertaan, että tämä ei ole sitä miltä näyttää. Olenhan kertonut teille niistä hulluista kilareista, ihan kuin joku maski olisi hetkeksi siirtynyt sivuun ja irvokas todellisuus näkynyt. Järjettömästä mustasukkaisuudesta ja omistushalusta, salaliittoteorioista. Ne oli niin hulluja ja niin ... tavallaan pelottavia, että perimmäinen syy meidän suhteen kaatumiselle oli ehdottomasti tuo omistushalu ja mustasukkaisuus. Seksihän oli loistavaa, mutta nyt kun mietin sitäkin, niin itseasiassa mies oli melko itsekeskeinen. Ei hän ollut oikeasti kovin kummoinen sängyssä muuten kuin kestävyytensä puolesta. Ei juurikaan minun tarpeitani huomioinut, se jäi minun huolekseni.

Tämä mies tuli hulluksi. Tämä kilttinä ja kohteliaana ja ystävällisenä pitämäni mies lähetti kihlajaispäivänä minulle lukuisia tekstiviestejä. Lihava kusipää. Petturihuora. Oksetat minua. En jaksanut vastata. Kun Samin puhelin alkoi soimaan yhteisten tuttujen tiimoilta ja tuli ilmi, mikä mustamaalauskampanja on meneillään, soitin miehelle. Sanoin ihan suoraan, että niin uskomaton kuin se totuus onkin, niin se on totta. En ole häntä pettänyt. Olen vasta Samin tavannut, ja on ihan järjetöntä että olemme kihloissa, mutta elämä on elettävä. Arvaatte varmaan, että hän ei uskonut sanaakaan.

Varoitin Samia. Tästä ei tulisi helppoa. Minulla on tämä hiljattainen hullun mustasukkainen ex ja lisäksi vielä lasten isä, joka ei ole terveimmästä päästä hänkään. Lasten isän suhtautuminen tähän suhteeseen on ollut lievästi sanottuna ailahtelevaista. Kerron siitä seuraavalla kerralla.

Olen hyvin onnellinen.

Soisin sen jatkuvan.


 

tiistai, 1. marraskuu 2016

Menettämisen pelko

Olen rakastunut. Rakastunut sellaisella tavalla, jota en voinut todeksi enää tämän ikäisenä kuvitella. Rakastunut niin, että Sami on vienyt kaikki ajatukseni. En pysty keskittymään mihinkään. En pysty syömään. En pysty nukkumaan. Ajattelen häntä taukoamatta. Mahan pohjassa nipistää, kuin teinityttönä.

Odotan palavasti seuraavaa tapaamista. Vuorotyöläisenä hänen arkensa on kovin erilaista kuin minun, joka elän 8-16 elämää. Aikataulujen yhteensovittaminen, etenkin kun mukana on vielä lapset, on hieman vaikeaa. Yhteistä aikaa on löytynyt. On tapailtu paljon. Yhteisiä öitä. Lämpimässä ja isossa kainalossa, liian kuumassa, nukkuen. Pitkiä keskusteluja. Puhelimessa viikonloppuna mukana valvottuja yövuoroja. Hulluutta, huumaa, kiihkeyttä, kuumaa.

Sami on vähän jäyhä. Erilainen. Ei kuitenkaan mitään niin karmeaa kuin lasteni isä, joka ei sanonut KERTAAKAAN koko kymmenen vuoden yhteiselon aikana rakastavansa minua. Jos sanoin hänelle rakastavani häntä, hän vastasi "Niin minäkin". Hauskaa? Olisin kaivannut niitä kauniita sanoja. Sami taas... Hän on jäyhä. Kuitenkin rivien välissä on selvästi ajatus rakkaudesta. Ilosta. Onnesta. Hyvästä olosta.

Minua pelottaa. Pelottaa ihan hirveästi. En ole kokenut tällaista pelkoa, tämän asian takia pelkoa, varmasti kahteenkymmeneen vuoteen. Menettämisen pelkoa. En halua pilata tätä. Haluan hänet itselleni. Omakseni. Suhde on salainen. Siihen on syynsä, jotka löytyy meidän yhteisestä tuttavapiiristä. En tiedä, kauanko pystyn leikkimään kuurupiiloa. Haluan kailottaa koko maailmalle, että olen tavannut ihanan miehen. Aikaisempien suhteiden kohdalla olen ajatellut toisin. Olen ollut kylmä. Olen ajatellut, että jos en kelpaa, niin hänen tappionsa, ei minun. Samin kohdalla pelkään kamalasti, että en kelpaa. Että jossain on se parempi nainen, että menetän hänet. En halua pettyä. En halua tuntea surua. Se pelko on niin voimakas, että en voi kertoa hänelle siitä, mitä todella tunnen. Miten hulluna häneen olen. Miten hän on vienyt ajatukseni kokonaan. En halua asettaa itseäni alttiiksi liian suurelle pettymykselle. Enkä halua ripustautua häneen niin, että hän juoksee karkuun. Esitän tyynempää ja etäisempää, kuin oikeasti olen.

Olen mustasukkainen. En ole koskaan, ikinä elämässäni ollut mustasukkainen. Vahtaan somessa hänen profiiliaan ja katson, mitä sinne on kirjoitettu. Kuka on tykännyt mistäkin. Avaan naispuolisten ystäviensä profiileja. Onkohan tuo sinkku? Mitähän se haluaa Samista? Onkohan niillä jotain sutinaa?

Minä en voi olla häneltä vaille yhtikäs mitään. Aikaa on kulunut vasta muutama viikko. On tapailtu. Ei ole parisuhdetta. Ei mitään virallista. Viikonloppuna, aamuyöllä kai noin kello kaksi, hän sanoi minulle jotain. "Seurustellaanko me? Tarkoitan, että sillä tavalla, että ei ajatella muita ihmisiä eikä olla muiden kanssa. En halua jakaa sinua kenenkään kanssa. Taidan rakastaa sinua". Vaivoin pystyin hillitsemään itseni. Sanat upposivat syvälle. Koskettivat. Paljaat ihot toisiansa vasten. Olin hetken hiljaa, kunnes vastasin. "Seurustellaan vain. Se olisi mukavaa. En minä halua sinua jakaa sen enempää. Ja minäkin taidan rakastaa sinua". Siinä se oli. Sanottuna. Ääneen. Sen jälkeen käytiin pitkä keskustelu siitä, kuinka kauan meidän pitää yrittää salata tämä suhde. Koska aikaa on kulunut riittävän kauan, että kenenkään tunteita ei loukata enää pohjattoman paljon. Ettei kukaan luule, että olemme pettäneet jonkun luottamuksen. Siitähän ei ollut kyse. Kaikki vain tapahtui niin äkkiä.

Olen ajatellut. Olen jo aikuinen, kohta keski-ikäinen. En aio tehdä enää samoja virheitä, kuin aiemmissa suhteissani. Olen löytänyt hauskan, hyvännäköisen ja kiltin miehen, joka taatusti kohtelee minua hyvin. Vähän jäyhä, mutta kuorensa alla herkkä, ehkä jopa romanttinen. Olen ajatellut, että panostan tähän ihmissuhteeseen. Teen töitä sen eteen, ja se toimii.

Kerroin Samista miespuoliselle ystävälleni. Hän kysyi, muistanko mitä sanoin hänelle pari kuukautta sitten. En muistanut, mutta hän kertoi. "Sanoit, että seuraava suhde mihin ryhdyt on sellainen, joka kestää loppuelämän". En todellakaan muistanut. Mutta niin se varmasti on. Samissa on jotain sellaista, mitä olen kaivannut. Paljon sellaista, mitä arvostan. Katson maailmaa rakkauden vaaleanpunaisen hattaran läpi, enkä näe hänessä mitään puutteita. Tiedän, että se ei kestä loputtomiin. Mutta en ihan oikasti keksi, mikä minua voisi alkaa rassaamaan. Hän on siisti, liikkuu, pitää huolta itsestään. Kätevä käsistään, osaa tehdä miesten hommat. Terve. Ei alkoholi- eikä muitakaan ongelmia. Huomaavainen, kohtelias, hyvä tapainen. Ei kovin mustasukkaista sorttia.

Minä niin toivon, että tästä tulee jotain. Ja samaan aikaan toivon, että tämä kuurupiilo loppuisi pian. Olen melko vakuuttunut siitä, että vaikka salaisimme suhteen koko maailmalta kevääseen, tietyt ihmiset loukkaantuva kuitenkin. Olen puhunut asiasta Samille. Että salailu on raskasta. Ja käry käy kuitenkin. Käy, vaikka hän asuu viereisellä paikkakunnalla. Hän käy minun luonani. Pieni kylä, kyläpoliisit. Se ei jatku pitkään.

Lukijat rakkaat. Pitäkää minulle peukkuja. Että tämä onnen tunne, rakkaus, kaikkivoipa hyvänolon fiilis, jatkuisi. Että tämä kestäisi. Loppuelämän. Että menettämisen pelko, joka minua raastaa tämän piiloleikinkin takia, ei osoittautuisi todeksi. Että en satuttaisi itseäni. Että Sami on se ihminen, joka uskon hänen olevan, että hän on minulle rehellinen ja uskollinen. Että ajatukseni siitä, että olen vaihtoehto muiden joukossa on typerä. Olisin onneni ansainnut. Arjen, rauhan, hyvän olon. Turvallisuuden ja luottamuksen, arvostuksen ja rakkauden.

maanantai, 24. lokakuu 2016

Vaatimuslista?

Olen miettinyt viikonloppuna suuria asioita... Kävin perjantaina yhden miehen kanssa ulkona. Se oli mukavaa. Hän oli mukava. Olen miettinyt...

 

Millaista suhdetta minä haluan? Mikä oikeastaan on tärkeää? Mistä en ole valmis tinkimään yhtään, ja minkä kanssa voin elää? Entä mieheltä? Mitä ominaisuuksia kumppanissa on ehdottomasti oltava, mitä ei?

Kun olin menossa perjantaina syömään yhden miehen kanssa. En ollut tavannut häntä elävänä koskaan aikaisemmin, kyseessä on tuttavan ystävä. En tiennyt, mitä odotan. Ehkä kyseessä olisi tylsistymisen ja yksinäisyyden epätoivoinen karkotusyritys. Viikot ilman lapsia on pitkiä. Vaikka tulen töistä kotiin vasta ennen viittä, ja useampana iltana käyn jossain harrastuksessa, silti haikeus vaivaa. Saatan istua terassilla tunnin ja polttaa puoli askia tupakkaa. Tuijottaa seinää. Havahtua.

Edellinen salamarakkaus, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa, on saanut minut miettimään monia asioita. Ehkä kaipaan sitä hullua rakastumisen tunnetta. Ehkä pitkä suhde narsistin kanssa on jättänyt niin syviä haavoja, että haluan pelkkää vaaleanpunaista hattaraa ja lässytystä, ja kun arki astuu kuvioihin, suhde on minusta huono. Sen tiedän varmaksi, että en ole mitenkään läheisriippuvainen. En voi jäädä enää ikinä huonoon suhteeseen, vaikka yksinolo tuntuukin hetkittäin vaikealta. Toisaalta on myös päiviä, kun yksinäisyys suuressa talossa tuntuu hirvittävän lohdulliselta, rauhalliselta - hyvältä. Voiko rakastumiseen jäädä koukkuun?

Mitä minä suhteelta haluan? Mikä on ehdottoman tärkeää? Haluan suhteen, jossa on molemminpuolista kunnioitusta ja arvostusta. Toista ei lytätä, arvostella ja moitita jatkuvasti. Sellaisen suhteen, jossa kumppania voi katsoa ja olla iloinen, että tuo on minun mieheni, ja toivon tietysti miehen tuntevan samoin. Haluan olla ylpeä ja iloinen siitä, että kyseessä on juuri minun rakkaani. Tietyssä määrin kaipaan romantiikkaa ja helliä sanoja. Päivittäisiä halauksia, helliä sipaisuja ohimennen, kauniita sanoja. Ilman en enää pysty elämään, vaikka en todellakaan tarkoita, että miehen pitäisi jatkuvasti leperrellä korvaani. Haluan läheisyyttä ja kosketuksia ilman velvoituksia yhdynnästä. Haluan seksiä, joka tarkoittaa muutakin kuin aktia. Vapautunutta, hyvää seksiä, jossa kumpikin uskaltaa kertoa toiveensa ääneen. Haluan kokeilla uusia asioita myös sängyssä. Uskollisuus on ehdottoman tärkeää. En voisi antaa anteeksi pettämistä, enkä enää voisi sitä myöskään hyväksyä, suhde loppuisi siihen.  Se arvostus, kunnoitus. Sen mukana tulee kaikki muukin. Kun toista ihmistä arvostaa, on huomaavainen, ystävällinen ja kohtelias. Lisäksi pitäisi olla avoimmuutta. Kykyä keskustella vaikeistakin asioista, kykyä tehdä kompromisseja, vaikka se ei minun vahvuuteni olekaan.

Jos ajattelen asiaa pidemmälle, yhteenasumista, niin tulee muitakin asioita. Minä en ala kävelemään kenenkään perässä. En tarvitse kolmatta lasta enkä huollettavaa. Työt pitää pystyä hoitamaan yhdessä, tasapuolisesti.  Sama koskee rahaa. En enää ala kenenkään taloudenhoitajaksi ja laskujen maksuautomaatiksi ja jätä itseäni syrjään.

Millainen se mies pitää olla? Mitkä ominaisuudet on pakollisia, mitkä ehdoton EI.

Kun mietin tätä perjantaista deittiäni, niin hänessä on paljon sekä sitä sisäistä että maallista siitä, mitä kaipaan. Olkoon hänen nimensä nyt tässä vaikka Sami. Sami on hauska, hänellä on samanlainen tilannehuumorintaju, vähän kaksimielinen, vähän sarkastinen, vähän viiltävä. Sellainen huumori, joka saa minut nauramaan, hyvälle tuulelle. Hän on myös sopivasti vaatimaton. Jalat maassa, ei mikään itserakas paskiainen. Hän selvästi arvosti seuraani korkealle ja ajatteli, että olis onnenpekka kun kaltaiseni naisen saisi omakseen. Hän on hyvän näköinen, hyväkroppainen. Pukeutuu siististi, harrastaa liikuntaa ja pitää huolta itsestään. Sekin on tärkeää. Hänellä on hyvä vakituinen työ. Väittäisin, että hän on myös aito. Kaikki loppuosa on vielä ihan arvoitusta, mutta olen valmis ottamaan selvää tarkemmin.

Ehdottomasti miehen pitäisi olla siisti. Ulkoisesti, mutta pitää myös kotinsa ja ympäristönsä siistinä. Kaikista tärkein ominaisuus huumorin ohella on äly. Kaipaan terävä-älyistä seuraa, en kestä hitaita tai heikkolahjaisia ihmisiä kovin pitkään. Sitten tietysti nämä uskollisuus- yms. asiat.

 

Olen miettinyt häntä paljon viikonloppuna. On vaihdettu paljon viestejä. Mietitty, koska tavataan uudestaan. Ehkä tästä voisi tulla jotain. Yritän pitää jalat maassa, hänelle varmaan on muitakin ottajia. Kuitenkin... sellainen pirteys hiipi mieleen, kun sai aikuisessa seurassa iltaansa viettää. Hyväntuulisuus on kulkenut mukana koko pitkän viikonlopun.

Pitäkää peukkuja, lukijat rakkaat. Vähiten kaipaan tähän enää mitään ylimääräistä ihmissuhdesotkua tai draamaa. Tai suuria pettymyksiä. Ehkä... mistä sitä koskaan tietää.

maanantai, 17. lokakuu 2016

Viikonlopun satoa

Perjantaina lähdin töistä aiemmin. Matkalla sain puhelun Veikon koulusta. Joku terveydenhuoltojuttuun liittyvä haastattelu oli tehty, ja siinä oli herännyt huolen aiheita. Ensin luonnollisesti langan toisessa päässä tiedusteltiin minun ja lasten isän välejä ja huoltosuhteita, asumisjärjestelyjä jne. Langan toisessa päässä oli puolituttu ihminen, jolle saatoin rehellisesti kertoa, että minun ja lasten isän välit ovat tulehtuneet eikä keskusteluyhteyttä ole. Kerroin, että en voi ottaa kantaa mihinkään, en edes lastenhoitoon liittyviin asioihin, koska siitä tulee riita.

Veikko oli tässä ko. haastattelussa kertonut asioita, jotka herättivät huolta. Nimenomaisesti niin, että isän viikoilla on puutteita lasten hoidossa ja perustarpeiden täyttämisessä. Lapset eivät välttämättä pesydy koko viikon aikana, hampaiden pesu on mitä sattuu, iltapalaa ei ole eikä aina myöskään kunnollista päivällistä, ulkona ei olla, tv:n edessä saa istua rajattomasti, nukutaan sohvalla, läksyt on tekemättä...

Olin rehellinen. Sanoin, että en ole yllättynyt. Että kun lapset sunnuntaina lähtevät ja näen heidät seuraavan kerran viikolla pari tuntia, päällä on päästä varpaisiin samat vaatteet kuin sunnuntaina ja vaihdamme aina puhtaat vaatteet. Että kädet ja kasvot on pinttyneen likaisia. Että syömiset tosiaan on mitä sattuu, että kun isä hakee lapset iltalomalle suoraan hoidosta, tuodaan takaisin klo 19 ilman, että on syöty. Että minä olen voimaton tilanteen edessä. Että olen sanonut sosialaitoimistoon, että en usko, että yhteishuoltajuus voi toimia. Pirkko aikoi soittaa myös lasten isälle, mahdollisesti tänään maanantaina. Aikoi ehdottaa yhteistä palaveria, jossa annetaan tukea vanhemmuuteen. Minua ajatus vähän hymyilyttää. Kyllä 50 v mies tietää, että lasten pitää syödä, nukkua ja peseytyä. Tukea vanhemmuuteen. Ilmoitin tietenkin, että minulle kyllä sopii. Kerroin senkin, että epäilen, että joko tämä kääntyy minun syykseni (olen käskenyt lasten sanoa sellaista tai tällaista jne.) tai sitten isä antaa pojalleen siihen malliin huutia kotona, että Veikko ei uskalla enää vastaavassa tilanteessa puhua totta.

Sitten tuli niitä muita ajatuksia. Aurinkoisena, kuivana viikonloppuna, lasten kanssa kukkapenkkejä talvikuntoon siivotessa. Tuli sellaisia ajatuksia, että karma todella on olemassa. Että kiitos siitä, että olen jaksanut, että olen pystynyt tähän ja pysynyt tyynenä ja kaiken yläpuolella, on tulossa. Että mies saa ansionsa mukaan. Että tämän päivän yhteiskunnassa on niin paljon erilaisia instansseja, jotka valvovat lasten etua... olen tiennyt, että on vain ajan kysymys, koska totuus tulee ilmi. Totuus tulee aina ilmi! Tavallaan tunne siitä, että totuus tulee esille ilman, että minä olen sitä edesauttanut millään tavalla, ilman, että kukaan voi minua syyttää, on jotenkin rauhoittava. Kun ajattelen miehen viimeaikaisia toilailuja ja tämä vielä siihen päälle, mielikuva kaatuvista kulisseista, tuulessa luhistuvasta korttitalosta on aika vahva.

Hänen pitäisi tänään käydä se elatussopimus allekirjoittamassa. Sitten on vielä tämä. Vasta oli se kahnaus poliisin kanssa. Kenet hän mahtaa löytää syntipukikseen tällä kertaa? Toivon, että maalitauluna olen minä eikä kahdeksan vuotias poika.

Luin viikonloppuna tällaisen erittäin hyvän artikkelin, joka sopii varmasti myös ns. terveiden ihmisten elotilanteisiin.

http://psyjuridica.com/ala-anna-lapsesi-toisen-vanhemman-sinuun-kohdistuvan-vihan-pilata-elamaasi-kaytannon-vinkkeja-tilanteen-hallintaan/

Lainaan tässä muutamia kohtia.

 

" Vihan tunteeseen voi sekoittua myös kokemus siitä, että vihan kohde on jollakin tavalla uhaksi tai esteenä omille tavoitteille ja päämäärille. "

Tämä oikeasti pisti minut miettimään. Lasten isä, ex-mieheni, vihaa minua ihan aidosti. Sydämensä pohjasta. Olen pilannut hänen elämänsä. Saanut "ilmaisen" talon. Varastanut hänen omaisuutensa. Ajatus pyörii tätä rataa eikä totuus näy. Hänen elämänsä, se jonka hän oli suunnitellut ja jossa minä kiltisti olin häntä palvelemassa, ei toteutunutkaan kuten hän halusi, koska minä erosin.

 

"Säästä siis hermojasi, aikaasi ja vaivaasi ja vältä argumentointia ja päätöksentekoa, jos tunnistat toisessa vihan"

Narsistien kanssa se viha on pysyvää luonteeltaan. Tämä ohje on kultaakin arvokkaampi. Kaikenlainen kanssakäyminen pitää pitää mahdollisimman vähäisenä. Ei mitään ylimääräisiä yhteydenottoja, vain pakon edessä kontakteja.

 

"Kyky sietää jatkuvaa moitetta, kritiikkiä, solvausta ja haukkumista lapsen toisen vanhemman taholta on yksilöllinen. Tähän vaikuttavat muun muassa temperamentti ja aikaisemmat kokemukset sosiaalisista suhteista"

Olen ajatellut asiaa monta kertaa. Voin rehellisesti, vilpittömästi, sanoa olevani helvetin kova muija. Olen täysin varma siitä, että suurin osa muista ihmisistä olisi tämän käsittelyn aikana saanut hermoromahduksen tai vähintään keskivaikean masennuksen. Ehkä minun tulee olal kiitollinen omasta luonteestani. Räiskyvästä temperamentista, impulsiivisuudesta, tarmokkuudesta. Herkempi, rauhallisempi ja pehmeämpi ihminen olisi murtunut jo. Olen saanut onneksi viimeisen puolen vuoden aikana pitkiäkin hengähdystaukoja hullun hullutuksista. Ilman niitä taukoja tuskin kovinkaan pää, se minun omani, olisi kestänyt.

 

"Viha voi mahdollistaa kokemuksen ja tunteen paremmuudesta suhteessa toiseen. "

Näin se näiden kohdalla ainakin on. Aina ovat parempia kuin muut, kaikessa. Ja kun sitä tunnetta vielä ruokkii vihaamalla toista oikein sydämensä pohjasta, on varmasti omasta mielestään tosi vahvoilla.

Tänään on kuitenkin maanantai. Uusi viikko alkaa. Elämä jatkuu.