Helmikuu, 2015. Olin soittanut tammikuussa pankkiin ja laittanut talon lainanlyhennykset jäihin toistaiseksi. Maksettiin vain korkoja. Kiinteistönvälittäjä oli käynyt, hinta-arvio oli paperilla. Päässä keinui kirkuvanpunainen kiharapilvi, ja selkää peitti uusi tatuointi. Olin voimissani. Jaksoin aamuisin pitkästä aikaa meikata, laittaa hiuksia. Pyörin peilin edessä, katsoin itseäni. Minä! Minä! Elämä alkaa. Ero tulee, mutta elämä vasta alkaa. Mies oli ostanut salaa selkäni takana upouuden moottoripyörän. Samaan aikaan minä mietin, mistä löytäisin pojalle käytettynä monot, kun uusia ei raaskisi oikein ostaa. Kaksi erillistä elämää, ei tarttumapintaa.

Pakkaspäivä, helmikuussa 2015. Olin tallilla kun sain tekstiviestin.

"Kyllä minun nyt on pakko pyytää sinulta uutta mahdollisuutta. Olen ollut sokea. En koskaan voisi saada yhtä kaunista ja fiksua naista. Tuletko syömään, teen lihapullia".

Minä, ihminen kun olen, riemastuin viestistä. Sydämeni suli sekunnin murto-osassa. Mies ei pyytänyt anteeksi, ei sanonut rakastavansa minua eikä mitään muutakaan, mutta viesti oli enemmän, kun olin vuosiin koskaan saanut. Vastasin, että tulen syömään ja voin yrittää, mutta en lupaa mitään.

Sinä päivänä sovittiin, että katsotaan kesään asti. Miehen sanoja lainaten "osaako hän olla kunnolla". Hän lupasi lopettaa ryyppäämisen kokonaan. Hänen kunniakseen sanon, että sen hän myös teki. Hän ei juonut pisaraakaan sen päivä jälkeen, ei edes olutta. Hän lupasi nukkua vieraskamarissa niin kauan kun minä haluan. Siitä päivästä alko omituinen jakso elämässäni.

Mies oli viikkoja liioitellun hilpeä ja hyväntuulinen. Tai ehkä hän tosiaan oli iloinen, kun olin antanut hänelle uuden mahdollisuuden, taas kerran. Ehkä hän myös tajusi, että tällä kertaa olin tosissani ja ero oli jo käynyt veiten terällä. Hän oli enemmän kotona iltaisin, monesti jopa ennen minua. Käytiin koko perheen kera leikkipuistoissa, uimassa, yhdessä lenkillä, laskettiin mäkeä, käytiin pilkillä. Elettiin sitä elämää, mitä minä olisin halunnut aina perheeni kanssa elää. Mies laittoi työnsä sivuun ja keskittyi meihin, ihmisiin, ensimmäistä kertaa koko yhdessäolomme aikana.

Sitä lystiä kesti 5 viikkoa. Ystäväni, jonka tapasin siellä tukiryhmässä, kyllä varoitti minua. Sanoi, että tuo on vain taas yksi esitys muiden joukossa, että se ei kestä edes toukokuuhun asti. Löi vetoa siitä. Sanoi, että jos ja kun se valuu takaisin siihen, mitä oikeasti on eikä jaksa vetää roolia, sinä sitten kanssa jätät sen. Lupaa se minulle, lupaa! Minä lupasin. Ennen kaikkea itselleni.

Huhtikuun puolivälin jälkeen juhlin tyttöjen kanssa kotona syntymäpäiviäni. Ihan pienimuotoisesti, kuten kerran vuodessa minulla oli tapana. Synttäreiden varjolla lämmitin ulkosaunan, tein hyvää ruokaa, salaatteja, kutsuin naisystävät kylään. Saunomaan, juoruamaan ja pelaamaan seurapelejä. Kuten aina aikaisemminkin, opituista tavoista kun on vaikea irtautua, aloin pyydellä mieheltäni lupaa tähän jo viikkoja ennen. Mies murjotti, kuten tavanomaista. Minun ystäväni, ne vähät joita oli enää jäljellä, ja heidän kanssaan kerran vuodessa vietetty yhteinen ilta oli häneltä pois.

Se lauantai koitti, kun oli aika istua iltaa. Mies lähti lasten kanssa kamalan riidan saattelemana marttyyrin viitta harteillaan. Hänkään ei ole koskaan "heittänyt minua ja lapsia ulos omasta kodista, että saa ryypätä". Uskokaa tai älkää, näin hän onnistui tämän asian kääntämään. Hän teki parhaansa, että olisi saanut pilattua hyvän tuuleni. Raivopäissäni eteisessä karjuin miehelle, että kyllähän minä tiesin, ettet jaksa kauaa esittää - alkaa rooli jo rakoilla ja mennään kovaa vauhtia takaisin sinne mistä on tultu. Että edelleenkään minulla ei saisi olla mitään OMAA - ei ystäviä, ei harrastuksia, ei omaisuutta eikä etenkään rahaa.

Riita kyllä hautautui, mutta pisti ajatukseni uudelle tasolle. Tiesin, että mies ei ole muuttunut miksikään. Ennen kaikkea tiesin, ettei hän tulisi muuttumaan miksikään. Että minä en enää rakastanut tätä miestä, eikä hän ole koskaan ollut kykeneväinen rakastamaan minua siten, kun minä rakkauden ymmärrän. Ajattelin. MInä en ollut lähelläkään 40 vuotta vielä. Elämä oli edessä kuitenkin. Tuhlaisinko seuraavat kymmenen vuotta taas siihen samaan iänikuiseen riitelyyn? MItä voisin saada, jos eroaisin? Mihin olisin valmis, jos jäisin tähän suhteeseen? Ajattelin lapsia. Ero on raskas lapsille. Ajattelin sitä kuitenkin niinkin päin, että minkälaisen parisuhteen ja kodin mallin minä ja tämä mies yhdessä lapsille annamme? Hirveää huutoa, tappelua, riitelyä, haukkumista, naljailua.

Miehen bisnekset oli pahasti solmussa edelleen. Se aiheutti tietenkin ylimääräistä stressiä kaikille. Suuruudenhullu ja ääretöntä rikkautta tavoitteleva kun oli, ja on edelleen, hän ilmoitti minulle toukokuun alussa, että ottaa satoja tuhansia euroja lisää lainaa ja tekee ostotarjouksen eräästä pk-yrityksestä. Alalta, jolta hänellä ei ollut mitään kokemusta. Sellaiselta alalta, jossa ei lomia tunneta ja tavoitettavissa on oltava 24/7. Minä sanoin, että en osallistu tällaiseen toimintaan. Tokikaan, eihän hän missään nimessä edes ehdottanut, että ME olisimme ostaneet yhdessä tai tehneet yhdessä. Hänen elämänsä, hänen rikastumisensa, hän itse, hän - aina hän. Yritin puhua järkeä. Hän toki tiesi ja osasi paremmin tämänkin. Kyseinen yhtiö, jota hän oli ostamassa, oli suurissa vaikeuksissa, mutta HÄN saisi sen varmasti kukoistamaan, olihan HÄN niin paljon ahkerampi ja taitavampi kuin aiemmat yrittäjät.

Ajattelin mielessäni, että toivottavasti hän ei voita sitä tarjouskilpailua. Ilmoitin ykskantaan, että meidän yhteistä omaisuutta (toisin sanoen, meidän kotia) ei kiinnitetä minkään lainan edestä enkä minä takaa minkäänlaista lainaa hänelle. Ei kuulemma tarvinutkaan. Teeskennellyn hilpeästi, melkein makeillen, hän naureskellen kertoi suurista suunnitelmistaan.

Toukokuun puolivälissä tuli tieto, että hän voitti tarjouskilpailun. Olin tyrmistynyt.

Samaan aikaan aloin saada Facebookissa viestejä eräältä mieheltä, jonka kanssa oli ollut aikana ennen nykyistä miestä ja lapsia sutinaa. Ei oltu koskaan tehty silloinkaan muuta kuin kirjoiteltu muutama viesti. Hän oli eronnut hiljattain ja kyseli aivan viattomasti kuulumisia. Hänelle oli helppo avautua. Aloin kertoa parisuhdehelvetistä, jossa olin elänyt. Siitä, miten olin yrittänyt taas, ja miten toivottomalta tuntui, kun tässä Perhe Oy Ab:ssa minulla ei ollut mitään sanottavaa mihinään. Kuinka olin kuin lankojen varassa tanssiva nukke. Ilmanen taloudenhoitaja, lapsenvahti ja patja. Mies ei koko suhteen aikana sanonut rakastavansa minua kuin pakon edessä ("Sano, että rakastat minua"). En muista, että hän olisi koskaan sanonut kiitos. Toisesta lapsesta ei tuonut synnytysosastolle edes kukkia. Saati, että olisi koskaan arvostanut kaikkea, mitä hänen ja lasten eteen tein.

Facebookissa lähetetyt viestit avasivat minulle uudenlaisen miehen ajattelumaailman. Jäin koukkuun viesteihin. Saatoin kirjoitella niitä puolet työpäivästäni. Kari tuntui rehelliseltä. Kertoi omasta päättyneestä suhteestaan kipeitä kohtia. Ihmetteli omaa herkkyyttään. Sanoi suoraan, että on ihan erilainen ihminen kuin minä ja arvostaa varmasti ihan eri asioita. Tunnustan täysin häpeämättä, että minä rakastuin niihin näytölle ilmestyviin kirjaimiin. Odotin viestejä. Hullu kaipaus kohdistui johonkin tuntemattomaan. Ja Kari antoi minulle kaiken sen, mitä sanoilla voi antaa.

Toukokuun loppupuolella järjestettiin tapaaminen. Menin käymään Karin kotona eräänä lauantaina.