Kerroin aiemmin siitä, että äitini on osasyyllinen siihen, miksi olen tietyllä tavalla tunnevammainen. Ex-mieheni kyllä pahensi asiaa moninkertaisesti, mutta lähtökohta ongelmilleni on lapsuudessa. Ehkä lapsuuteni, kasvatukseni, on osaltaan selitys myös siihen, miksi päädyin pitkään suhteeseen ja tekemään lapsia narsistille.

En usko, että äitini on narsisti. Olen miettinyt asiaa paljon. Uskoakseni hän on jäänyt lapsuudessaan vaille jotakin, mitä olisi kaivannut. Hän on hyvin kateellinen itseään muutaman vuoden nuoremmalle sisarelleen. Niin se on ollut aina. Edelleen, hänen ollessaan jo selvästi yli 50 vuotias, tuo kateus kumpuaa jatkuvasti esiin. Mieleeni on jäänyt, kun hän tuli kotiini muutamaksi päiväksi. Lapset, etenkin kuopus, olivat aika herkillä, ero oli tuore. Tyttö, vasta reilun 3, oli kovin itkuinen ollut jo useamman viikon. Yritin parhaani mukaan pitää sylissä, lohduttaa, suukottaa, kertoa, että äiti kyllä kuuntelee ja tukee, vaikka hän ei itsekään tiedä, miksi on vaikeaa. Illalla oma äitini otti asian puheeksi. Varoitti, että en kasvattaisi lapsestani samanlaista vinkujaa kuin Ritva (hänen siskonsa). Ajatus oli minusta ihan järjetön, kuten koko lause. Äitini on pohjattoman kateellinen siskolleen, jolla on paljon ystäviä. Ritva on minulle ollut aina läheinen. Hän kuuntelee, nauraa, osaa eläytyä toisten ihmisten elämään, ei kaada murheitaan liiaksi muiden niskaan, mutta kertoo rehellisesti totuuden vaikka se elämä ei aina niin valoisaa ole. Äitini on toista maata. On vaikea kuvitella heidän olevan mitään sukua toisilleen.

Äitini on keskimmäinen lapsista. Hänen äitinsä, jo edesmennyt, oli minun silmissäni ihana, sydämellinen, lämminhenkinen mummu. Äitinä hän on voinut olla hyvinkin ankara, sen voin uskoa kyllä. Jotakin on kuitenkin tapahtunut, sillä minun äitini ei ole henkisesti tasapainoinen ihminen. Hän saattaa edelleen keski-ikäisenä naisena käyttäytyä kuin pikkulapsi. Hän voi pitää viikkokausien mökötystuokioita. Hän suuttuu joka kerta kylässä käydessään jostain, harvoin tiedän edes mistä. Mieleeni on jäänyt elävästi kerta, kun sähköt olivat ukkosen jäljiltä poikki ja hän ei saanut kahvia. Hän kiukutteli siitä minulle ja lapsenlapsilleen toista vuorokautta. Uskomatonta, mutta totta.

Olen itsekin kohta neljäkymmentä. Siitä huolimatta äitini herättää minussa yhä pelonsekaista kunnioitusta. Kunnioitan häntä nimenomaan sen takia, että pelkään häntä. Niin se on ollut jo lapsesta asti. Teini-ikäisen toilailut (jotka kohdallani jäivät hyvin pieniksi) muistuvat mieleeni yhä niin, että päällimmäisenä oli ajatus siitä, että jos äiti saa tietää.

Lapsuuteni oli kai aika tavallinen. Isä teki reissutöitä, äiti oli kaupassa päivävuorossa. Isä saattoi olla pois useamman viikon kerralla. Aina palatessaan toi tuliaisia. Karkkia ja muuta kivaa. Pienessä kerrostaloasunnossa vuokralla asuttiin. Auto oli Lada. Äidillä oli opistotutkinto, isällä ei ollut tutkintoa ollenkaan, mutta töitä kuitenkin. Muistan sen asunnon ajalta äidin isän repiviä riitoja. Isä lähti aina polkupyörällä pubiin. ÄIti huusi kuin hinaaja. Minä olin pieni, korkeintaan viisi. Seuraavat muistot on jostain ensimmäisen omistusasunnon ajalta, rivitalokolmion. Veljeni syntyi. Olin seitsemän. Meille ostettiin koira. Varmaan se pikkulapsi aika jonnekin lähemmäs 12 ikävuotta oli jotenkin tasaista, tai ainakaan en suuremmin muista siitä mitään. Ainut selvä muisto on se, kun olin säästänyt vuosikausia rahaa ja sitä oli 500 markkaa. Että pääsen kesällä eläinleirille. Kerran lompakossa oli vain lappu tilalla: lainasin rahat, saat takaisin. Suutuin hirveästi, vaikka lapsi olinkin. Äiti oli lainannut rahat ja laittanut lapun tilalle. Hän ei ollut SANONUT asiasta mitään. Suuttumukseeni hän reagoi huutamalla takaisin, että hänellä on oikeus rahat ottaa ja hän maksaa ne takaisin.

Seuraavat muistot on sitten teiniajoilta. Ne oli todella vaikeita. Vaikeaksi ne teki monikin asia. Se, että olin teini-ikäinen. Se, että äiti jäi työttömäksi ja oli työttömänä kai suurinpiirtein 6 vuotta, eli kaikki ne minun elämäni "vaikeat" vuodet. Se, että isä ja äiti muuttivat erilleen. Rahaa oli helvetin vähän. Äiti ei taatusti ikipäivänä olisi alentunut minnekään sossuun asioimaan. Asuimme kerrostalo kolmiossa kolmisin. Isä teki edelleen reissuhommia. Äiti oli tulla hulluksi tekemisen ja rahan puutteesta. Minä, noin 14 vuotias, sain siitä osani. Jo silloin luin runoja. Siihen aikaan jopa kirjoitin niitä. Kirjoitin myös päiväkirjaa. Purin sydäntäni ulos paperille, koska äitiäni ei kiinnostanut. Hän vähätteli, haukkui ja käyttäytyi yleensä hyvin ailahtelevaisesti. Saattoi mennä päiviä, ettei hän sanonut juuri sanaakaan minulle, vaikka minä yritin käyttäytyä kuin mallikelpoinen aikuinen. Yritin mielistellä äitiäni. Hullua.

"Ja silloin minä päätin,

että omena tippuisi kauaksi puusta

kasvaisi

puuksi tuulessa

tuuleksi"

Tällaisen runon olen kirjoittanut 15 vuotiaana. Siinä on oikeastaan se tiivistetty ajatus äidistäni. En halua olla vähimmässkään määrin kuten hän. En halua ikinä kohdella lapsiani, kuten hän on minua kohdellut enkä kasvattaa heitä, kuten minut on kasvatettu. Toistaiseksi olen onnistunut aika hyvin.

Sain lapsena paljon tukkapöllyä. Joskus sain muovihenkarista oikein olan takaa. Kerran sain selkääni. Luunappeja. Eniten oli kuitenkin henkistä väkivaltaa. Vähättelyä, mollaamista, kiusaamista. Olin viisitoista vuotias, kun äitini sanoi minulle: "Kuule, sulla on läskit jalat". Ihan oikeasti. Muistan sen vieläkin. Se satutti. En ole ollut ylipainoinen, ihan tavallinen. En koskaan mikään langanlaiha.

Kasvoin kaikesta huolimatta aikuiseksi. Äitini kanssa opin suorittamaan. Opin ansaitsemaan rakkautta hyvillä arvosanoilla, hyvällä käytöksellä, small talkilla ja mielistetyllä. Opin käyttäytymään aina korrektisti ja kunnolla. Opin kätkemään tunteeni. Ei minulla ollut ketään aikuista, kenelle olisin voinut murheitani kertoa. Jos joskus yritin äidille puhua, hän naureskeli ja vähätteli. Opin kirjoittamaan. Päiväkirjoja oli kymmenittäin. Luulin tosiaan rakastavani äitiäni. Tai tietenkin rakastan, mutta vain koska hän on äitini. Ihmisenä en häntä rakasta. En haluaisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ellei hän olisi äitini. Hän puhui aina isästäni väheksyvään sävyyn. Uteli minulta ja veljeltäni isäni tekemisiä ja sanomisia. Puhui isästäni tämän sukunimellä. Muistan sen hyvin. Itse erottuani olen vakaasti päättänyt, että en IKINÄ tee sitä omille lapsilleni. En, vaikka heidän isänsä on UMPIHULLU. Silti en koskaan lasten kuullen puhu miehestä pahaa. En kysele hänen tekemisiään tai sanomisiaan. Puhun, kuten kestä tahansa ihmisistä jonka tunnen. En halua lapsilleni sitä tunnetta, mikä minulla oli. Välissä, kiistakapulana, narunvedossa köytenä.

Lukion suoritin hyvin arvosanoin. Jatko-opintopaikkaa mietin. Joku kavereistani piti välivuoden. Hämmästelin. Minä, 18 vuotias, ajattelin, että minun äitini ei ikinä antaisi minun pitää välivuotta! Edelleen, pelkäsin äitiäni. Tein ratkaisuja, joita oletin hänen minulta odottavan. Hain ammattikorkeakouluun ja pääsin. Pääsin sekä kotipaikkakunnalleni että 60 kilometrin päähän naapurikunnalle. Muutin pois kotoa. Se oli vapauttava tunne. Ihana, sanoinkuvaamattoman helpottava tunne. Samanlaisen tunteen koin, kun pakkasin narsistin tavarat jätesäkkeihin ja kannoin ulos. Voin vihdoin hengittää! Minun ei tarvitse miellyttää. Saan olla kuten haluan!

Äitini kulki sisälläni mukanani omaan ensimmäiseen kotiini. Kenenkään alle 20 vuotiaan asunto ei varmasti ole koskaan ollut niin siisti, kuin minun kaksioni. Siivosin kerran viikossa perusteellisesti, luutusin lattiat, kannoin matot ulos, pyyhin pölyt. Vuokrakämpän lattiat piti vahatakin kahdesti vuodessa. Työnarkomania, tai joku suorittaminen, todella siirtyi mukanani, vaikka äiti jäi. Sama suorittaminen jatkui koulussa. Heräsin tenttiviikoilla keskellä yötä vielä lukemaan lisää aamun kokeisiin. Valmistuin loistavin arvosanoin. Kuitenkin ensimmäisiä irtaantumisia äidistä oli. Muistan yhden viikonlopun, minulla oli jo ensimmäinen oma auto. Olin ajanut äidin luo viikonlopun viettoon. Hän aloitti taas tyhjästä mököttämisen ja riitelyn. Lähdin takaisin kotiin keskellä yötä. Se oli varmaan ensimmäinen kerta elämässäni, kun uskalsin pistää äidille vastaan. Mainittakoon, että olin todellakin syytön näihin mökötyskohtauksiin. Äitini on päästään vialla, vaikka en osaa tarkemmin sanoa miten.

Sittemmin olen muuttanut 800 kilometrin päähän äidistäni. Veljeni muutti 600 kilometrin päähän. En koskaan ole ajatellut asiaa sen tarkemmin, lähdin pohjoiseen ollessani nuori. Ilman mitään sen kummempaa syytä, hain töitä ja sain töitä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että me molemmat lapsista halusimme pois hänen vaikutusalueeltaan. Äiti tietenkin jatkaa marttyyrilinjaansa. Kun kukaan ei käy, kukaan ei soita, kukaan ei välitä. Mietin tuossa aamulla. Olen edellisen kerran puhunut hänen kanssaan puhelimessa reilu kuukausi sitten. Sen jälkeen en ole soittanut, ei ole käynyt edes mielessä jos rehellisiä ollaan. Mainittakoon, että eipä ole sen enempää äiti yrittänyt soittaa minulle tai esim. lapsenlapselleen. Hän ei ole koskaan soittanut Veikon kännykkään, joka lapsella on ollut jo yli kaksi vuotta...

Minut on kasvatettu vähän kieroon. Siksi varmaan suhde narsistin kanssa kesti niin kauan. Olen käyttänyt kauheasti aikaa ja energiaa sen eteen, että miellyttäisin muita. Olen yrittänyt olla miehelle mieliksi, varpaillani, millä tuulella hän on. Ostanut kaupasta ruoat ja hänen kaljansa, maksanut laskut. Siivonnut, pessyt ja puunannut. Olen yrittänyt tehdä töitä ja miellyttää. Lapsena opitti "huonous" istuu tiukassa. Vaikka aikuisen järki sanoo, että olen hyvä, tai ainakin kyllin hyvä, ihminen, haava on sielussa ja pysyy siellä. Viime aikoina olen oikeasti ajatellut, että jos minulla olisi rahaa, menisin jonkun psykologin juttusille. Purkaisin koko lapsuuden trauman ja parisuhteen siellä. Saisin ehkä jotain vastauksia. Ja ennen kaikkea, ehkä pääsisin irti siitä, mikä mukanani kulkee. En ole liki 40 vuoden aikana onnistunut ravistamaan sitä ulos. En vaikka jo pitkään olen tiennyt, että se kulkee mukana kuin loinen.

Toisaalta. Olen kiitollinen. Ilman äitiäni en olisi pärjännyt työelämässä näin hyvin. En olisi varmaan korkeasti koulutettu, en omistaisi juuri mitään. Olen kiitollinen siitäkin, että äitini ansiota pidän huolen siitä, että ei mene päivääkään, etten silitä, ota syliin ja pussaa lapsiani. Ei yhtään päivää, etten kertoisi heille, kuinka paljon heitä rakastan. Muistan kertoa, että minulle saa kertoa huolet ja murheet, ja saa sanoa senkin, mikä ei äidin korvaa miellytä, saa puhua totta, saa itkeä, saa olla heikko, tarvitseva ja surullinen. Että minä en naura, en alista, en lyttää, en hauku enkä moiti.

Lainaan loppuun Helena Anhavaa.

"Mitä se auttaa ihmistä
vaikka hän kaiken maailman voittaisi
jos vahinko on sielussa
jo sitä ennen."