Pitkä suhde narsistin kanssa muuttaa ihmistä. Tiesin sen kyllä jo suhteen aikana. Tunsin hyvin, että en ole sama ihminen kuin ennen. Tottakai ikäkin vaikuttaa, ihminen kasvaa ja muuttuu, kehittyy, oppii itsestään ja tunteistaan. Mutta narsistin kanssa se henkinen kasvu ja muutos ei ole samanlaista. Se on pelottavaa ja mikä pahinta, pelkään, että tila on pysyvä.

Olen aina ollut sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, iloinen ja nauravainen. Narsistihelvetissä eläessänikin pystyin (mitä olen jälkikäteen ihmetellyt todella monta kertaa, kertokoon se luonteeni lujuudesta) jättämään kaiken sen paskan kotiin ja olemaan töissä se ihminen, joka olen. Koskaan kukaan ei olisi pystynyt arvaamaan, minkälaista elämäni työajan ulkopuolella oli. Siinä mielessä olen sama ihminen kuin ennenkin. Nyt, kun narsisti ei ole enää kodissani, joka on minulle jollakin tavalla pyhä paikka ja rauhan satama, muutos on huima.

Ennen minua ahdisti mennä kotiin esim. harrastuksista, jos mies oli siellä. Odotin syytösten ryöppyä, vihjailua, naljailua ja jatkuvaa valittamista. Toisaalta, mies hyvin harvoin oli kotona. Jos hänen olisi pitänyt katsoa lapsiaan pari tuntia kun minä olin vaikkapa jumpalla, hän todennäköisesti lähti isälleni kylään. Sai siinä samalla ilmaisen lapsenvahdin ja itse touhuta mitä halusi. Yhtälailla minua ahdisti, kun mies tuli kotiin. Koskaan en tiennyt, millä tuulella mies on. Koskaan ei tiennyt, miten suhtautua. Yritin tekeytyä näkymättömäksi. Jos olin vihainen, purin hammasta. Patosin kaiken sisälleni. En puhunut miehelle sanaakaan. En moittinut, en valittanut, en riidellyt. Sellaista elämä oli varmaan viimeiset kolme vuotta. Olin täynnä tukahdutettua raivoa, pettymystä ja surua. Koska mies loukkasi minua jokapäiväisellä toiminnallaan niin paljon, kasvatin päälleni kuoren, panssarin. Lakkasin yksinkertaisesti välittämästä mistään, mikä liittyi häneen. MInua ei kiinnostanut, missä hän oli. Koska hän tuli. Mitä hän sanoi. Hänestä tuli minulle yhdentekevä. Jälkikäteen ajatellen se oli varmasti selvitytymiskeino. Joku sisäsyntyinen taito, jolla aloin suojella itseäni enemmän murheelta, pahalta ololta ja ahdistukselta. Pääsääntöisesti toivoin, että mies pysyisi poissa kotoa. Ilmapiiri oli ahdistunut. Hän tiuski ja huusi lapsilleen (pienille, alle kouluikäisille lapsilleen). Karjui ja komensi. Minä puolustin lapsia. Muuten en sekaantunut hänen touhuihinsa millään tavalla.

Tapailin eron jälkeen miestä. Exääni nuorempaa. Todella kilttiä, herttaista, romanttista, lapsirakasta miestä. Miestä, joka puhui tunteistaan, piti lähellä, oli aina kiltti ja kohteli minua hyvin. Ihan liian hyvin. Suhde jäi lyhyeksi, sillä minä en pystynyt tuntemaan. Pelko siitä, että en enää koskaan pysty tuntemaan aidosti, on aika hirveä. Toisaalta on hyvä, että tämä suhde oli, koska se opetti minulle todella paljon siitä, että en ole sama ihminen kuin ennen. Millainen ihminen olen nykyään, mitä rakkaussuhteisiin tulee.

Olen kyyninen. Olen skeptinen. Olen kylmä ja laskelmoiva. Ylianalysoin kumppanini puheita, etsin piilomerkityksiä. Etsin vihjailuja ja väänsin mustan valkoiseksi. Otin helposti yksinkertaiset asiat arvosteluna ja kyttäämisenä. Ja miten itsekäs minä olinkaan! Olin päättänyt, että nyt MINÄ päätän, mitä vapaa-ajallani teen. Suhteelle ei jäänyt aikaa. Tuntui, kuin olisin yrittänyt elää kaikki ne menetetyt hetket, vuodet, harrastukset ja omat juttuni kerralla. Kaikki oli sisällä, patoutuneena. Sen verran minussa on vielä jotain vanhaa jäljellä, että lopetin suhteen. Lopetin sen, koska tämä ihana, herttainen mies todella rakasti minua koko sydämestään. Ja minun lapsiani. Minä en rakastanut häntä. En pystynyt rakastamaan, vaikka alkuhuumassa muuta luulin. Seksi oli loistavaa, parempaa kuin koskaan kenenkään kanssa. Arkeen mahtui kauniita sanoja, helliä katseita. Mies todella palvoi minua kuin elämänsä kuningatarta. Päätös suhteen lopettamisesta oli välttämätön. En halunnut loukata häntä enempää jatkamalla valhetta. Ja kaikista pelottavinta oli se, että se (ero) ei tuntunut miltään. Ei miltään. En tuntenut surua, pettymystä, en mitään. Korkeintaan helpotusta. Jälkikäteen tuli pelko, mutta se on itsekästä pelkoa. Pelkään, että olen lopun elämääni kylmä ja tunteeton.

Itsetuntoni on hyvin hauras. Kirjoitan siitä seuraavalla kerralla, koska se on pitkä tarina. Ulkoisen habituksen ja sisäisen maailman välillä oleva ero on huima.