Olen varmaan kertonut useita kertoja aiemminkin... Ex-mieheni ei kannattaisi käyttää alkoholia, lainkaan. Vaikka hän on jo selvästi keski-ikäinen, alkoholin juominen ei ole millään lailla hallinnassa. En voi puhua edes viinan juomisesta, koska hän pystyy juomaan oluella itsensä täysin jalattomaan kuntoon.

Yhdessäolomme aikana viinasten kanssa läträäminen ei ollut hallinnassa, mutta siitä ei aiheutunut (parisuhdettamme lukuunottamatta) ongelmia. Mies pystyi hoitamaan velvoitteensa, meni ajallaan töihin, eikä mitään aggressiivista käytöstä esiintynyt. Ainoa ongelma oli nalkuttava ämmä, joka ei kovin paljon jaksanut ilahtua siitä, että mies kehitti jonkun riidan, jonka varjolla sai lähteä perjantaina klo 19 ja palasi yleensä sunnuntaina samaan aikaan. Akka oli pienten lasten kanssa kotona. Ei tarvinnut miesparan miettiä, mitä se tekisi. Ilman lapsia olisin varmasti lähtenyt itsekin jonnekin. Miehen elämä oli naurettavan helppoa. Minä pysyin kotona lasten kanssa, hän saattoi olla varma siitä, että tekipä hän mitä hyvänsä, me olisimme kotona häntä odottamassa.

Voitte uskoa, että ensimmäiset vuodet, kun Veikko oli vauva, aiheesta käytiin hirveitä riitoja. Minä huusin. Paljon. Olin loukkaantunut ja vihainen. MIehen käytös oli minusta epäreilua, ja kaikkea muuta vielä siedän, mutta en epäreiluutta - en millään elämän alueella. Satunnaiset ryyppyreissut ei koskana loppuneet, mutta viimeisinä vuosina ne lisääntyivät ja kaljoittelu meni siihen, että mies joi jokaikinen päivä sen sixpackin kaljaa. Aina. Samalla hän kasvatti itselleen suuren kaljamahan. Muutamia kertoja huomautin juomisesta. Mitään merkitystä sillä ei ollut. Kuten kaikkeen muuhunkin älyttömyyteen meidän suhteessa: minä totuin. Minä vain turruin, totuin ja kyllästyin valittamaan ja huomauttelemaan. Aloin pitämään kaikenlaisia asioita normaaleina ja jokaiseen perheeseen kuuluvina. Turruin. Lakkasin välittämästä. Samalla katosi se viimeinenkin rakkaus.

Miehen juominen on eromme jälkeen pahentunut entisestään. Olen siinä käsityksessä, että niillä viikoilla kun lapset ovat hänen luonaan, hän ei juuri juo kuin ne muutamat iltakaljansa. Ne viikot, kun lapset ovat minulla... se onkin sitten toinen tarina. Perjantait ja lauantait menee viihteellä paikallisissa baareissa. Pienessä kylässä minä kuulen kaiken...

Viime syksynä oli ensimmäinen kerta. Miehen ystävä soitti minulle ja sanoi, että X on ympäripäissään ja sammui keittiöönsä. Kello oli 13 sunnuntai-iltapäivänä. Hänen piti tulla hakemaan lapsiaan klo 18. Soitin miehen aikuiselle pojalle, joka otti idioottimaisen isänsä hoitaakseen. X haki lapsensa autolla klo 18. Matkaa on toki vain muutama kilometri, mutta... Ajattelin silloin katkerana. Jos en pelkäisi miestä ja hänen kostoiskujaan niin paljon, olisin soittanut päivällä lastensuojeluun ja illalla poliisit. Pelko siitä, mitä mies keksii, pelko siitä, että menetän lapseni on niin vahva, että en uskalla puuttua hänen tekemisiinsä. Toivon parasta, pelkään pahinta.

Joulun aikoihin kuulin, että hän oli käynyt tuttavaperheemme alle 3-kymppisen miehen kimppuun baarissa ilman mitään järjellistä syytä. Oli jäänyt kakkoseksi. Ystävä, joka työskentelee ravintolassa on kertonut lukuisista järjestyshäiriöistä ja siitä, miten mies on poistettu ravintolasta lukuisia kertoja juuri näiden tappelunujakoiden takia.

Toisaalta. Olen onnellinen. En ole hänen kanssaan yhdessä. En ole vastuussa hänen tekemisistään. Ennen kaikkea, minun ei tarvitse enää kokea sitä myötähäpeää. Ajattelen. Että ehkä ihmiset ymmärtävät, mikä hän oikeasti on. Mitä olen saanut kestää kaikki ne vuodet. Että hänen valheensa ja selostuksensa minusta ja meidän erosta eivät ole totta. Että kun hän ei ole enää vähääkään tilivelvollinen minulle, tulee ilmi, mikä hän on todella luonteeltaan.

Viime viikonloppu ei ollut päättynyt kovin hyvin. Hän oli hakannut ikäisensä miehen siihen kuntoon, että ambulanssi haki tämän keskussairaalaan. Pahoinpitelyssä oli mukana muutakin kuin nyrkit. Hän oli lähtenyt poliisia karkuun. Kaikki lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaina klo 17 hän haki lapsensa. Ilmekään ei värähtänyt. Mistään en olisi voinut tietää, että mitään poikkeuksellista on sattunut. En ellei ystäväni olisi maanantaiaamuna soittanut ja sanonut, että on pakko kertoa sinullekin tämä.

En oikein tiedä, miten suhtautua. Olenko naiivi, kun ajattelen, että lapseni ovat turvassa isänsä luona? Että niillä viikoilla hän on kuin normaalit ihmiset? Että jos lapsia ei olisi, alamäki olisi vielä hurjempi? En tiedä. Ehkä tulee se päivä, että joku sivullinen tekee lastensuojeluilmoituksen. Ehkä.