Eilen, kun ajoin töistä kotiin aloin yhtääkiä muistella meidän matkustelua. Meillä oli tapana käydä kerran, joskus kaksikin vuodessa jossain lämpimässä koko perheen kera. Ensimmäinen loma, kun Veikko oli pikkuvauva, on piirtynyt mieleeni ihanana. Mies osti kalliin sormuksen lomakohteesta, häitä silmällä pitäen. Seuraava loma, ennen Hertan syntymää, sujui mutkattomasti sekin. Ja sekin loma, kun hertta oli pieni vauva on piirtynyt mieleeni mukavana, rentona perhelomana.

Mies oli pakko raahata maailman ääriin, jotta hän viettäisi aikaa perheensä kanssa. Kotona oli turha haaveilla lomailusta - mies ei pysynyt kotona koskaan kokonaista päivää. Aina oli jotain tärkeämpää, kiireellisempää, parempaa tekemistä.

Vuonna 2014 lomailu muuttui. Ensin oli se keski-euroopan hevosenhakureissu. Se oli yhtä helvettiä, alusta loppuun. Kuvittelin, että pahempaa lomareissua ei saata kuvitella. Luulin väärin.

Joulukuinen Kreikan loma oli pohjanoteeraus. Kertakaikkiaan.Saavuimme kohteeseen ja menimme heti lasten uima-altaalle. Bikineissä leikin lasten kanssa vedessä. Mies kieltäytyi jyrkästi tulemasta veteen ja karjui lapsilleen, etteivät roiskuta vettä ja kastele häntä, joka istui vaatteet päällä reunassa lepolassessa ja räpläsi tauotta puhelintaan.

Taidan kirjoittaa kyseisestä reissusta ihan oman tarinansa. Tämän päiväinen olkoon satunnaisotanta omituisista asioista, joita aloin vuosien aikana pitämään normaalina.

Kotona olin toki jo tottunut siihen, että kun mies kotiutui arkena noin klo 19, hän teki itselleen - aina vain itselleen - ruokaa (toki me olimme jo syöneet siihen aikaan, ja minun tekemäni ruoat eivät ikinä miehelle kelvanneet), istui lautasen kanssa tietokoneen ääreen ja istui siinä ruutua tuijottaen ja olutta juoden kunnes siirtyi sänkyyn nukkumaan. Monesti, todella usein, pysähdyin itsekin ihmettelemään: meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Minun oli turha yrittää puhua miehelleni mitään päiväni tapahtumista, koska häntä ei kiinnostanut. Oli turha kertoa työstäni, tai keskutella lapsista. MIes kyllä mutisi vastauksen, mutta ei kuunnellut lainkaan mitä sanoin. Hän ei kokenut tarpeelliseksi kuunnella, eikä etenkään painaa mieleensä mitään asioita.

Loistava esimerkki tarpeettomasta touhusta oli sivutyöni. Olin tätä työtäni tehnyt jo paljon ennen lapsia, kahtena arki-iltana viikossa (illat olivat aina samat, kaikki ne vuodet) ja samaan kellon aikaan, tunnin kerrallaan. Edelleen, vuonna 2015 minun piti muistuttaa häntä siitä, että hänen pitää olla kotona viimeistään 15 minuuttia ennen, jotta ehdin töihin ajoissa. Vielä maaliskuussa 2015 myöhästyin taas kerran töistä, koska mies ei muistanut minun työtäni. Yritin tapani mukaisesti soittaa hänelle, kun huomasin, että hän ei taaskaan tule. Tapansa mukaisesti hän puhui toista puhelua, eikä vastannut puheluuni, vaikka soitin monta kertaa peräkkäin. Yleensäkään hänellä ei ollut tapana laittaa minun asioitani minkään muun edelle, ne tulivat viimeisenä. Hän ei soittanut takaisin, jos ei ollut vastannut puheluuni.

Olin lakannut raivoamasta. Odotin kengät jalassa eteisessä miestä saapuvaksi, ja kun näin auton pihassa huusin lapsille heipat ja hyppäsin autoon ja lähdin töihin. Kymmeniä kertoja jouduin myös hankkimaan viime hetkellä jonkun isovanhemmista lapsen vahdiksi. Kerroin aina, että isä ei muistanut saapua katsomaan lapsiaan, ja poikkeuksetta se oli isovanhempien mielestä hirveän hassua. Semmoinen hassu, muistamaton mies.

Pääsääntöisesti, noin 85 % todennäköisyydellä kun minä tulin tästä iltatyöstäni, lapset olivat joko hereillä tai nukahtaneet sohvalle. Mies istui tietokoneella. Yhtä suurella varmuudella mies kiukutteli minulle. Olin käynyt taas vain harrastelemassa. Harrastuksesta tavallaan toki olikin kyse, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, että sain siitä myöskin rahaa. Itseasiassa sain siitä enemmän rahaa kuin hänenkään tuntiveloituksensa koskaan olisi ollut. Silti se oli turhaa, tarpeetonta ja olin kamalan itsekäs, kun harrastelin vain omiani. Yllätin monesti itseni pyörittelemästä päätäni. Miten ihmeessä minä olin se itsekäs - minähän olin lasten kanssa kotona pääsääntöisesti aina ja etenkin viikonloput. Mies valitti, ettei hänellä vain ole aikaa moiseen harrasteluun.

Eikä varmasti ollutkaan. Hänellä oli koko ajan sata rautaa tulessa. Hän perusti selkäni takana uusia yrityksiä. Löysin paperit monen kuukauden jälkeen pannuhuoneesta. Hän osti selkäni takana moottorikelkan ja hankki ammattikuljettajan luvat. Hän oli hoitanut tallin rakennuslupa-asiat sanojensa mukaan ja kun meille oli tullut uhkasakko asiasta, hän oli piilottanut paperit minulta. Löysin ne noin kuukauden kuluttua. Joskus muistan sanoneeni, useammankin kerran, että olisi varmasti järkevämpää keskittyä yhteen tai kahteen asiaan täysillä ja panostaa niihin. Mutta ei. Mikään, mitä minä ehdotin, vaikka olisin sen perustellut kuinka järkevästi, ei sopinut. Ylipäänsäkään hän ei voinut ottaa neuvoja tai ohjeita vastaan keneltäkään. Ei keneltäkään. Ei itseään kokeneemmilta, viisaammilta tai vanhemmilta yrittäjiltä. Hän tiesi itse paremmin ja osasi paremmin, kaiken. Hän teki sähkötyöt, putkityöt, rakennustyöt, korjasi autoja jne. jne. jne. Hän osasi ihan luonnostaan kaiken, ilman mitään opintoja. Monesti piti tietenkin jälkikäteen korjailla jälkiä.

Elävä esimerkki tästä asiasta on tallin rakennus. Isäni oli apuna hänellä työmaalla. Isä oli laittanut jotain johtoja väärin, josta mies sitten antoi palautetta, että ei niitä noin pidä laittaa, sinä olet laittanut ne ihan päin helvettiä. Sen jälkeen he tekivät yhdessä jotain, siis isäni auttoi miestäni lähinnä nostelemalla lautoja  tms. Siinä tuli joku virhe, jolloin mieheni oli todennut isälleni: Katsopas, kun meillä tuli tässä tällainen moka. Isäni oli sanonut ihan suoraan, että ei meillä tässä mitään mokaa tullut, vaan sinulla. Mies suuttui, eikä puhunut koko iltana sanaakaan isälleni.

Yhtiöiden, joita oli jo useita, töiden kanssa oli jatkuvasti ongelmia. Käräjillä piti käydä tappelemassa. Yhtiökumppanit suuttuivat ja nostivat kytkintä. Asiakkaat suuttuivat ja vaihtoivat toimittajaa. Mies vuodatti murheitaan kotona osin huumorin alle kätkeytyen. Aina -AINA- vika oli kaikissa muissa. Ei hänen palveluissaan, työnsä jäljessä, työntekijöissään tai niiden ammattitaidossa ja kaikista vähiten hänessä itsessään. Minä olin hullu, ja uskoin häntä. Olin sokea, kuin unessa. Kaltoin kohdeltu mies-parka, jota elämä aina potki päähän.

Sen lisäksi, että hän ei kyennyt kuuntelemaan kenenkään neuvoja tai ohjeita, olivat ne kuinka ystävällisiä hyvänsä, hän ei myöskään noudattanut mitään yleisiä ohjeita tai normeja. Kaikkia sääntöjä ja pykäliä tuli voida soveltaa, mutta vain silloin kun hän oli se, joka hyötyi. Pääsääntöisesti kaikki muut ihmiset olivat tyhmiä pässinpäitä. Esim. hän ajoi auton aina suoraan johonkin liikkeen oven eteen, jossa oli pysäköintikielto. Minua hävetti, ja huomauttelin asiasta ensimmäiset viisi vuotta. Jos meillä oli sovittu aika pankkiin, hän tuli varmasti myöhässä ainakin kymmenen minuuttia - onhan hän paljon tärkeämpi ihminen ja hänen aikansa arvokkaampaa kuin pankinjohtajan. Tarhan pihalla hän parkkeerasi autonsa aina kielletylle paikalle, vaikka asiasta huomautettiin useaan kertaan ja keskusteltiin esim. vanhempainilloissa siitä, miten se on turvallisuusriski. Toki hän voi ajaa kotitiellä humalassa millä tahansa moottorivehkeellä, koska hän on niin taitava kuljettaja ja lainsäädäntö on ihan perseestä. Yhden moottorikelkan hän ruttasi humalassa. Lapsiakin ajelutti erään jos toisenkin kerran humalassa ja minun raivokohtauksesta sitten taas itse suuttui. Hassu tapa oli hänellä aina suuttua siitä, että minä olen suuttunut, vaikka olisin suuttunut ihan varmasti aiheesta. Hän onnistui todellakin kääntämään asian niin, että lopulta MINÄ olin se, joka sai pyytää anteeksi. Monesti ihmettelin itsekin, miten siinä niin kävi. Niin vain kävi.

Ennen kuin pääsen ikimuistoiseen lomamatkaamme, pitää muistaa vielä kirjoittaa tyypillinen arkipäivä kotona, tyypillinen viikonloppu kotona, tyypillinen juhlapyhä, hänen sairastumisensa, muiden sairastuminen, muiden ihmisten syntymäpäivien vietto /hänen syntymäpäivänsä yms. merkkipäivät, lasten asioiden muistamiset esim. tarhaan päin. Koko elämä ja arki oli täysin hullua, täysin epänormaalia.

En ole vieläkään lakannut - jos koskaan lakkaankaan - ihmettelemästä, miten saatoin pitää sitä kaikkea ihan normaalina ja kuvitella, että kaikkien muidenkin perhe-elämä on samanlaista.